Deittailusta ja eteenpäin menemisestä

Liian pitkät kirjoitukset ärsyttävät minua, joten katkaisin tämän erilleen edellisestä. Kykenemättömyyteeni uuteen suhteeseen on ollut alusta asti päivänselvää. Koin myös tärkeäksi, että rauhassa tutustun itseeni ja totuttelen uuteen elämään. Halusin saada itseni kasaan ennen kuin lähden edes tutustumaan uusiin ihmisiin. Tuntui jotenkin mahdottomalta tutustua kehenkään, kun olin itse niin hajalla. Vähitellen kun arki alkoi löytää uudet uomat, aloin pohtia asiaa uudestaan. Emmehän me ihmiset elä missään tyhjiössä. Muistin myös jonkun terapeutin kommentin jossain lehtijutussa siitä, että ei ihminen voi tulla valmiiksi kohtaamaan toista ihmistä kohtaamtta ihmisiä. En muista, miten se tarkalleen meni, mutta ajatus oli tuo. Se kolahti. Aloin tulla varmemmaksi siitä, että en enempää pystyisi itseäni parantamaan ilman, että olisin vuorovaikutuksessa uusien ihmisten kanssa. Tuli sellainen olo, että jotta voin päästä selville siitä, millainen nainen voisin olla mahdollisessa suhteessa ja mitä ylipäätään haluan mahdolliselta suhteelta, minun on tavattava uusia miehiä. Samalla myös ymmärsin, että monet suhteisiin liittyvät pelkoni on mahdollista selättää vain kokeilemalla, miltä minusta oikeasti tuntuu jonkun toisen miehen seurassa.

Jahkailin pari viikkoa, mutta lopulta päätin rekisteröityä surullisenkin kuuluisaan Tinderiin. Olen kuitenkin luonut ympärilleni suojamuureja ja olen esimerkiksi tehnyt erittäin selväksi, että en etsi mitään perinteistä enkä etenkään vakavaa suhdetta, vaan kevyttä hauskanpitoa ja läheisyyttä. Ja no, seksiä. Olen myös ensisijaisesti yrittänyt katsella itseäni nuorempia miehiä, koska jotenkin kuvittelen, että ehkä minun on helpompi pitää langat käsissäni, kun olen itse se vanhempi. Olen siis tähän mennessä ollut aina itseäni vanhempien miesten kanssa, ja exäni kanssa osa valtataistelusta liittyi juuri selvään ikäeroon hänen ”hyväkseen”. Tämä periaatteeni ei nyt ihan hirveän aukottomasti ole onnistunut, mutta toistaiseksi mitään kamalaa ei olekaan tapahtunut. On ollut tärkeää huomata, että maailmassa on fiksuja ja kilttejä miehiä, joiden kanssa voi aidosti jutella kaikesta. On ollut ihanaa, että vaikka nämä suhteet pohjautuvat käytännössä pelkästään seksille, on heidän kanssaan voinut jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Kemiat ja ajatusmaailmat ovat riittävästi kohdanneet ja heidän kanssaan on ollut hyvä ja helppo olla. On virkistävää vaihtelua olla mukavan miehen kanssa, edes vain hetken. Nämä kokemukset ovat olleet hunajaa haavoilleni. Erityisen tärkeää on ollut huomata, että pystyn olemaan näiden miesten seurassa täysin oma itseni. Pelkäsin nimittäin sitäkin, että lähden taas heti miellyttämään toista. En tiedä, olisiko tilanne toinen, jos oikeasti etsisin jotain vakavampaa suhdetta, mutta tällaisessa suhteessa on helppoa olla vain oma itsensä ja jos se ei kelpaa, ihan sama. Sitten seuraavaan.

Tällä on kuitenkin kääntöpuolensa. Ainakin vielä. Kun sovitaan suhteen olevan tämänlaatuinen, se myös on sitä. Ei enempää eikä vähempää. Toistaiseksi tapaamisten väliin jäävä aika on melko vähäkontaktista, sovitaan vain näkemisestä. Jossain vaiheessa siihen varmasti tottuu, mutta nyt huomaan sen aiheuttavan oudon tunnemyrskyn. Olen hetkittäin kovin itkuinen, enkä oikein ymmärrä sitä. Tätähän minä haluan ja tähän minä pystyn, en enempään. Kaipuu yhteyteen toisen ihmisen kanssa on kuitenkin aivan valtava. Kaipaan huomiota ihan hirveästi. Kaipaan sitä tunnetta, kun joku ajattelee minua ja lähettää siksi viestin, ilman sen kummempaa syytä. Siksi olen myös miettinyt, pitäisikö kuitenkin yrittää jotain tavallisempaa tapailua. Se ei kuitenkaan tunnu vielä hyvältä, ei sittenkään. Luultavasti minun on vain annettava ajan hiukan kulua, antaa itselleni aikaa tottua tähän ja toisaalta malttaa, että joku jäisi vakituisemmaksi ”kumppaniksi”. Jospa se tasaisi omia tunteita hiukan. Ei voi saada enempään kuin itse antaa, ja juuri siitähän tässäkin on kyse.

Onneksi on ystävät. Onneksi on lapset. Onneksi on tämä kirjoittaminen.

– Neiti Kesä