Eropäätös, osa 1

Eropäätös ei missään nimessä ollut helppo tai nopea päätös, kaikkea muuta. Ero on käynyt mielessä monta kertaa vuosien aikana, aina kuitenkin päädyin jatkamaan suhdetta. Niihin hetkiin on helppo palata, ja pystyn edelleen palauttamaan mieleeni sen tunteen. Sen vähättelevän äänen, joka sanoi: ”no et sinä kuitenkaan eroa, tässä sinä pysyt”. Erosta tuli sellainen päiväuni, haavekuva, jota en koskaan toteuttaisi.

Miksi ero tuntui niin mahdottomalta? Olen itse kasvanut ero- ja uusioperheessä, eikä tämä oma henkilökohtainen kokemukseni ollut hyvä. Koen kärsineeni siitä kovasti. En ehkä niinkään vanhempien erosta, vaan siitä ketjureaktiosta, mikä sitä seurasi. Minulle oli päivänselvää luoda itselleni pysyvä ja vakaa ydinperhe, jossa omien lasteni ei ikinä tarvitsisi kokea samaa kuin minä. En halunnut horjuuttaa omien lasteni luottamusta ja turvallisuutta uusilla suhteilla, mahdollisilla uusilla lapsilla jne. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka tärkeää minulle oli saada se pysyvä perhe, jossa lapsia ei palloteltaisi, jossa kurahousuja ei etsittäisi kahdesta kodista ja jossa lasten ei tarvitsisi jatkuvasti ikävöidä toista vanhempaansa. Eropäätöstä edelsikin todella monta isoa askelta, moni asia oli pakko käsitellä ensin. Tekstistä uhkasi tulla naurettavan pitkä, joten jaoin tämän peräti kolmeen osaan.

Ensimmäisen kerran ero on vilahtanut mielessäni joskus ensimmäisen ja toisen lapsen välissä. Silloin ja joka kerta sen jälkeen olo on kestänyt korkeintaan muutaman päivän, ja sen jälkeen tahto liiton korjaamiseen on aina löytynyt. Muistan kirkkaasti myös noihin aikoihin ja uudestaan toisen ja kolmannen lapsen välissä ajatelleeni, että olkoon parisuhde mitä on, mutta haluan useamman lapsen ja haluan kaikki lapseni saman miehen kanssa. Kuulostaa melko laskelmoivalta, ja sitä se olikin. Tästä voinee saada vihjettä siitä, kuinka ongelmallinen suhteemme todella on ollut.

Kolmannen lapsen jälkeen lapsiluku tuli täyteen. Eroajatukset eivät edelleenkään olleet jatkuvia, lyhyitä välähdyksiä, jotka päättyivät aina siihen, että lapset olivat liian pieniä. Naiivisti ajattelin myös, että ehkä elämämme helpottuu lasten kasvaessa sen verran, että suhteemmekin muuttuu paremmaksi. Päässä takoi ajatus, että alle 3-vuotiaiden vanhemmat eivät saa erota. Olen aina ollut siitä samaa mieltä. Pienet lapset ovat kaikessa ihanuudessaan myös todella raskaita, ja se pikkulapsivaihe sekoittaa arkea tavalla, jossa arviointikyky parisuhteen tilasta voi hiukan hämärtyä. Tai näin ainakin selittelin omaa tilannettani. Vaikea sanoa, miltä pikkulapsivaihe tuntuu hyvässä suhteessa, ei ole kokemusta siitä.

Nyt jälkikäteen ajateltuna kuvitelmat parisuhteen paranemisesta lasten kasvaessa olivat aivan hölmöjä. Ymmärrettäviä, mutta hölmöjä. Nyt kun katson suhdettamme jälkiviisaana taaksepäin, en löydä sieltä hetkeä, jolloin olisin oikeasti ollut kepeän onnellinen. Miten ihmeessä se olisi voinut parantua, kun se ei koskaan hyvä ollutkaan? Ainakaan sillä tavalla kuin nyt olisin tarvinnut.

Eropäätös pitkässä suhteessa, jossa on lapsia, ei siis todellakaan käy nopeasti. En usko, että kenelläkään. Seuraavissa osissa käsittelen tarkemmin aikaa, jonka katson varsinaiseksi päätöksentekoprosessiksi. Tuolloin aloin harkita ero vakavasti ja pohdin oikeasti, mitä ero käytännössä tarkoittaisi. Samalla koko ajan yritimme saada suhdetta toimimaan. Voisin sanoa, että turhaan, mutta ei se turhaa ollut. Jos emme olisi kääntänyt jokaista kiveä, yrittäneet oikeasti saada suhdetta toimimaan, en usko, että olisin vielä nytkään olut valmis eroamaan.

– Neiti Kesä