Edellisestä kirjoituksesta jatkui vielä alamäkin hyvän tovin. Hyvät hetket tuntuivat katoavan kokonaan, ja jäljelle jäi vain tyhjää ja mustaa. Oli vaikeaa jaksaa töissä, ja olisin varmasti ollut sairasloman tarpeessa. Toisaalta töissä käyminen ja ihmisten näkeminen päivittäin helpotti oloani. Työni vetää niin mukaansa, että työpäivän ajaksi pystyi unohtamaan oman kurjuutensa. En olisi kestänyt olla yksin kotona päivästä toiseen omien ajatusteni kanssa.

Niin se kuitenkin on, että tilanne pahenee ennen kuin se paranee, myrskyn jälkeen on poutasää ja niin edelleen. Pelkäsin joululomaa. Olin aivan puhki ja loman tarpeessa, mutta pelkäsin pitkää lomaa, jolloin olisi aikaa olla omien ajatusten kanssa. Jotain kuitenkin tapahtui. Joulu oli kummallinen. Vietimme sen exäni ja lasten kanssa yhdessä exän vanhempien luona toisessa kaupungissa. Olimme kaksi vuorokautta saman katon alla. Se oli kummallista. Emme juurikaan olleet tekemisissä. Joko olimme lasten kanssa yhdessä tai erikseen (lähinnä erikseen) ja illat vietimme omissa oloissamme. Olin toisaalta todella yksinäinen ja toisaalta helpottunut. Oivalsin niin monia asioista sillä reissulla.

Se oli eromme kannalta tärkeä vielä suurempaa virstanpylvästä edeltävä askel. Me selvisimme tästä ensimmäisestä. Vaikka olo oli kummallinen ja yksinäinenkin, koin vahvuutta. Yksi isoimpia syitä tälle taisi olla exän puoleisesta suvusta irtipäästäminen. Eroa pohtiessa ja vielä eron tuoksinnassa se tuntui yhdeltä vaikealta asialta. Vaikka toki olemme tekemisissä edelleen ja he ovat minulle tärkeitä, jonkinlainen välimatka välillemme kuitenkin muodostuu, kun me emme enää exän kanssa ole yhdessä. Se tuntui pitkään vaikealta. Jouluna kuitenkin huomasin jotain olennaista. Tämä voi kuulostaa karulta ja tökeröltäkin, mutta en sitten kuitenkaan tarvitse heitä. En sillä tavalla kuin olin kuvitellut. Exäni sisarusten perheet ovat minulle tärkeitä ja entinen anoppinikin jollain tavalla, mutta huomasin, että ennen kaikkea he olivat tärkeitä avioliittoni vuoksi. Aion jatkossakin pitää heihin yhteyttä, mutta tajusin pärjääväni ilman. Kuulostaa kirjoitettuna paljon rajummalta kuin tarkoitan. Joulua viettäessä huomasin, että heidän tapansa viettää joulua ei ole minulle mieleinen. Tänä jouluna toki olin muutenkin aika kaukana tavallisesta joulumielestäni, mutta osittain varmaan juuri siksi pystyin tarkkailemaan tilannetta hiukan etäämmältä. Totesin mielessäni, että en taida haluta enää viettää joulujani siellä. Saatan olla jopa valmis vuorottelemaan lapsia jouluisin, jotta saan viettää joulun siellä, missä se tuntuu mukavimmalta.

Sitten se merkittävin virstanpylväs. Päätimme viettää myös uuden vuoden aaton yhdessä exäni kanssa. Hän halusi kovasti, että menisimme hänen luokseen. Minun vanhaan kotiini. Jännitin sitä etukäteen paljon, koska siihen asti siellä käyminen oli ollut todella vaikeaa minulle. Teki kipeää lähteä siitä kodista, se oli minulle kovin rakas ja mieleinen. Teki pahaa lähteä lasten kodista. Jätin niin paljon taakseni naapureista alkaen. Nyt jotain oli kuitenkin muuttunut. En tuntenut mitään. En mitään. Exäni käydessä saunassa lastemme kanssa, makoilin entisellä sohvallani, söin karkkia ja lähettelin viestejä jollekin tuoreelle Tinder-tuttavuudelle. Kaikki oli hyvin. Minä olin kunnossa.

Tämän kruunasi harkinta-ajan päättyminen heti vuodenvaihteen jälkeen. Avioero astui virallisesti voimaan 11. hääpäivämme jälkeisenä päivänä. Kuinka ironista. Minkä valtavan helpotuksen tuollainen symbolinen paperinpala saikaan aikaan! Isosiskoni sanoi, kun olin vasta eropäätöksen kynnyksellä, että hänellä oman eronsa jälkeen pahinta tunteiden vuoristorataa kesti juuri sen puoli vuotta, kunnes alkoi helpottaa ja huomasi ajattelevansa eroa yhä vähemmän. Pidin tätä mielessäni kevyenä haikuna. En halunnut kasata liikaa odotuksia ja kovempaan ääneen hoin itselleni, että ensi kesänä on varmasti helpompaa ja ehkä jopa tilaa uudelle parisuhteelle. Kuten aiemmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, en ole kokenut olevani ollenkaan valmis vielä mihinkään varsinaiseen suhteeseen, mutta olen tsempannut itseäni tuolla ajatuksella, että ehkä kesällä se voisi olla mahdollista. Nyt kuitenkin voin helpottuneena todeta, että tosiaan, puoli vuotta se kesti.

Se tuntuu välillä aika uskomattomaltakin. Miten voi puolessa vuodessa päästä takaisin jaloilleen tuollaisen suhteen jälkeen? Moni muu kamppailee asian kanssa paljon pidempään ja vaikka nämä ovat tietysti yksilöllisiä, olen ajatellut aika luonnollisena sitä, että pitkästä ja vaikeasta suhteesta kestää toipua aika pitkään. Pidempään kuin puoli vuotta. Siksi olenkin suhtautunut omaan tasapainoiseen olooni varauksella. En pelkää pahinta, mutta varaudun siihen, että tässä saattaa tulla vielä takapakkia. Toisaalta tiedostan, että oman mielenterveyshistoriani vuoksi minulla on todella paljon työkaluja tällaisten asioiden käsittelyyn – omien tunteiden ja tunnereaktioiden käsittelyyn. Se on varmasti omalla kohdallani vauhdittanut asioiden käsittelyä, koska olen pystynyt tarttumaan niihin heti. Olen uskaltanut antaa ahdistukselle ja pahalle ololle luvan tulla ja pyyhkäistä ylitseni, viipyilläkin hetken luonani. Käsittelin exäni uuden suhteen (joka jo kariutui ja uusi on taas jo kierroksessa). Olen käyttänyt paljon aikaa sen pohtimiseen, mitä itse haluan elämältäni, millaista suhdetta kaipaan, millaiseen suhteeseen uskaltaisin heittäytyä. Vielä enemmän olen tutkinut itseäni, kuka minä olen, millainen minä olen ja mitä annettavaa minulla on. Kaiken lisäksi olin aloittanut tämän kaiken käsittelyn jo paljon ennen eroa. Prosessi oli siis jo hyvässä vauhdissa, kun lopulta muutin pois yhteisestä kodistamme.

Kaiken tämän lisäksi tiedostan erittäin hyvin sen, että vaikka tietyllä tavalla ero on nyt selvä ja olen sen aika pitkälti käsitellyt, ei ihminen tule koskaan täysin valmiiksi, ei tässäkään. Edelleen sieltä nousee tiettyjä asioita, pelkoja ja traumojakin, jotka pitää käsitellä ja joihin pitää tarttua, jotta voi onnistua paremmin tulevissa suhteissa ja ylipäätään olla itse onellinen. Tunnekuohut ovat taaksejäänyttä, mutta kyllähän meidän on tarkoitus kaikista kokemuksista oppia. 15 vuoden suhteen jokaista oppia on mahdotonta itsekseen kerrasta omaksua, niitä nousee esiin sitä mukaa, kun tilanteita tulee esiin uudelleen seuraavissa kohtaamisissa. Niille pitää olla yhtä lailla valmis ja avoin.

Olisi vielä paljon puitavaa, mutta jätetään se seuraavaan kirjoitukseen. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin. Olo on levollinen, tasapainoinen ja onnellinen. Minä selvisin.

– Neiti Kesä

Alavireisyyttä on nyt jatkunut useita viikkoja. Eilen päätin, että siitä on päästävä jotenkin eroon. En varmasti voi vain päättämällä saada sitä loppumaan, mutta jotain on aktiivisesti tehtävä, jotta se voisi edes joskus loppua. Se tulee välillä voimakkaana aaltona ja pistää itkemään. Ihan yhtäkkiä. Työkaverit kysyvät säännöllisesti, miten voin, ja on pakko vastata, etten pysty puhumaan asiasta, koska heti alkaa itkettää. Joskus itku tulee, vaikka en puhu asiasta. Pieni ajatuksen haituvakinsaa sen aikaan. Se tuntuu lohduttomana puristuksena rinnassa.

Yksinäisyyttä on kärjistänyt tieto exän ”vakavahkosta” tapailusta. Vakavahkolla tarkoitan tässä sellaista yhden ihmisen tapailua muunkin kuin seksin parissa. Ärsyttää ja suututtaa. On kamalaa ajatella saati sanoa tai kirjoittaa näin, mutta olisin toivonut hänen kärsivän hyvän tovin yksin. Koska se juna meni, toivon hänen suhteensa kariutuvan. Se tuntuu niin epäreilulta. Miksen minä voi saada samaa? Miksen minä ole pystynyt? Miksi minun pitää kärsiä? Tiedän vastauksen näihin kaikkiin, mutta se tuntuu silti epäreilulta. Miksei kärsimys voinut jakautua tasaisemmin. Miksi hän on voinut jo olla kuukausissa mitattavan ajan jonkinlaisessa perinteisemmässä suhteessa, kun minä mietin, että mistäs hitosta se seksitautitestiajan saakaan varattua, kun on tässä vähän ollut vipinää enemmänkin.

Hetkittäin nautin omasta tilanteestani paljon, mutta huomaan niiden hetkien jääneen selkeästi viime aikoina varjoon. ”Säätöjen” lähdettyä luotani, on tilalle tullut tyhjä olo. Välillä sekin on purkautunut itkuna. On ollut mukavaa läheisyyden lisäksi jutella, mutta ne hetket ovat jättäneet jälkeensä ammottavan tyhjyyden. Se ero on ollut niin valtava. Olen huomannut kaipaavani sitä yhdessä vietettyjen hetkien väliin jäävää yhteyttä. Niitä viestejä. Sitä huomiota, joka ei liitykään seksiin. Olen kaivannut ”Mitä sulla on nyt päällä?” -viestien rinnalle ”Miten päivä sujuu?” -viestejä. Flirttailu on ollut ihanaa ja monella tavalla vapauttavaa, mutta on selvää, että se ei pidemmän päälle riitä minulle. Siksi kamppailen asian kanssa. Tiedän haluavani parisuhteen jossain vaiheessa, nyt se vain vielä tuntuu pelottavalta. Liian pelottavalta.

On ollut ihan valtavan tärkeää kerätä näitä kokemuksia, ja huomaan olevani vahvemmassa paikassa itseni kanssa kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Jopa siinä määrin, että uskaltauduin poistamaan Tinder-profiilistani selvästi pelkkään seksisuhteeseen viittaavat toiveet. Haluan antaa mahdollisuuden jollekin muullekin, mutta hiukan varovaisesti vielä itse aktiivisesti sitä haen. Tinder aiheuttaa tällä hetkellä jossain määrin ahdistusta juuri tämän sisäisen kamppailun vuoksi. Olenkin pari päivää miettinyt, pitäisikö koko sovellus hetken pitää kiinni. Se on yllättävän vaikeaa, mutta luulen sen olevan nyt välttämätöntä.

Tärkeää on myös käsitellä nyt tuo exän tilanne. Olenkin aktiivisesti yrittänyt miettiä, miksi se niin häiritsee. Miksi se olisi minulta jotenkin pois? Eihän se ole. Se ei vaikuta minuun mitenkään. Tai ainakaan sen ei olennaisesti pitäisi vaikuttaa omaan sielunelämääni. Ei minun tarvitse kiirehtiä omissa suhteissani sen vuoksi, että exä kiirehti. Tämä ei ole kilpailu. En ole huonompi, vaikka olenkin yksin. Yritän myös löytää voimaa siitä, että en ylipäätään ole ihmisenä yhtään huonompi, vaikka en olekaan parisuhteessa. Minulla ei ole kiire. Tämän sisäistäminen on joskus vaikeaa. Minulla ei ole kiire. Tämä asia on vallannut aivan liikaa tilaa päästäni, ja nyt olisi päästettävä siitä edes hiukan irti. Muistaa taas, mitä kaikkea hyvää elämässäni on, mistä kaikesta nautin, mihin suunnata kaikki energia. Se olkoon marraskuun agenda.

– Neiti Kesä