Blogi on ollut pitkään hiljainen, pää sen sijaan ei. On ollut vaikeaa pysähtyä ajatusten äärelle kunnolla. Myös rakkaan harrastuksen, joogan, pariin on ollut vaikeaa uppoutua. Joogassa joutuu kohtaamman itsensä, ja vain itsensä. Koko ajan käsittelen ajatuksiani, mutta ehkä hiukan varoen. Siten, että samalla voi tehdä vähän jotain muutakin. Kuunnella kirjaa, kävellä, leikkiä. Mitä vaan, kunhan ei pelkkiä ajatuksia.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Olen muuttanut. Lasten vuoroasuminen on alkanut. Tuntuu, että vähitellen aallokko on tyyntynyt kevyiksi laineiksi. Oma koti on tuonut valtavasti rauhaa, ja lasten reippaus on keventänyt omaa sydäntä. On ollut outoa olla yksin uudessa kodissa, mutta ei ahdistavaa. Kun lapset ovat isällään, huomaan työntäväni lapset hiukan sivumpaan mielestäni. Silloin ensisijainen roolini ei ole äiti, vaan nainen. Se on oudolla tavalla vapauttavaa ja helpottavaa. Kun on 11 vuotta hoitanut käytännössä kaiken lapsiin liittyvän, ja toinen on lähinnä auttanut pyydettäessä, on yllättävän (tai no ei niin kovin yllättävää) vaikeaa luottaa, että toinen oikeasti hoitaa asiat omalla vuorollaan. Siihenkin on auttanut, että vain kieltäytyy ajattelemasta lapsia niin paljoa silloin.

Suoraan sanottuna olen nauttinut yksinolosta, vaikka se oudolta on tuntunutkin. Nautin vapaudesta tehdä, mitä haluan, nähdä ystäviä, katsoa telkkaria, tehdä töitä, mitä ikinä haluan. Elän erikoisen tietoisesti tällä hetkellä. Tarkkailen itseäni lähes jatkuvasti kotona ollessani. Ja syystäkin. Tämän tästä pysähdyn milloin minkäkin tekemisen äärelle kysymään, kenen vuoksi teen sitä. Kenen vuoksi tyhjennän tiskikoneen? Kenen vuoksi huuhtelen kahvimukini? Kenen vuoksi elän? Olen joutunut opettelemaan elämään itseäni varten. Muistuttamaan, että kukaan ei enää kritisoi minua kotonani. Kukaan ei arvostele tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni, paitsi minä itse.

Matka itseeni ja omaksi itsekseni on vasta nyt kunnolla alkanut. Se tuntuu hirveän hyvältä. On kerta kaikkisen vapauttavaa olla sellainen kuin on. En ole saanut olla sitä pitkään aikaan. Olen joutunut mukautumaan itseni kustannuksella. Olen joutunut pienentämään ja hiljentämään itseni, jotta en näkyisi tai kuuluisi liiaksi. Olen joutunut olemaan kuin en olisikaan. Nyt vihdoin saan näkyä ja kuulua. Saan tanssia, laulaa ja juhlia. Saan nauttia, olla ja elää. Mikä suunnaton vapaus!

– Neiti Kesä

Tämä viikonloppu on mennyt häähumussa. Entisen mieheni veli meni naimisiin. Minulle oli tärkeää olla mukana, olemme ristiin lasten kummeja ja tietysti tässä on yli kymmenessä vuodessa muutenkin koko suku tullut tärkeäksi ja rakkaaksi. Pystyn aivan vilpittömästi olemaan onnellinen ja iloinen heidän puolestaan, ovat niin oikeat toisilleen.

Mutta. Onneksi olen tunnetusti herkkä ja itken kaikissa juhlissa koulun kevätjuhlista alkaen, koska nyt oli itku herkässä. Tuntui erikoiselta olla keskellä sitä onnea ja onnen juhlintaa. Se tuntui alleviivaavan kipeällä tavalla oman avioliiton päättymistä.

Häät olivat pienet ja siksi myös todella ”tiiviit”. Oli samalla ihanaa ja ahdistavaa. Vähän väliä koin valtavaa ulkopuolisuutta ja tunsin itseni jopa kuokkavieraaksi hetkittäin. Näinkin pitkän yhdessäolon päättyminen ei erota pelkästään kahta ihmistä vaan koko joukon sukulaisia. Vaikka varmasti olemme tekemisissä jatkossakin, koska meitä kaikkia yhdistää kuitenkin seuraava sukupolvi, kyllä sitä eroa ja erillisyyttäkin tulee. Tulee yhteisiä tapahtumia ja retkiä, joissa en ole mukana. Se sattuu. Olin myös kirvelevän tietoinen siitä, että jos häät olisivatkin olleet hiukankin myöhemmin, en ehkä olisi ollut mukana.

Suren tätä eroa todella paljon. Siitäkin huolimatta, että se ei ollut mitenkään päin vältettävissä eikä ole mitään keinoa tai mahdollisuutta, että voisin saati haluaisin tämän ihmisen kanssa vielä jakaa elämääni yhtään enempää kuin on pakko, suren. Suren sitä, että en saanut ydinperhettä. Suren sitä, että pakosti etäännyn näistä ihmisistä. Suren sitä, että joskus luultavasti ”tilalleni” tulee joku muu. Tämä viimeinen satuttaa eniten. En ole kovin läheinen oman sukuni kanssa, joten koen todella raskaasti juuri tämän laajennetun perheen menettämisen.

Tuntuu pahalta olla se joka lähtee, kun kaikki muut pysyvät paikallaan. Samalla tunnen itseni silti hylätyksi. Elämässäni on paljon hylätyksi tulemisen kokemuksia ja se on ollut yksi isoimpia traumojani, joita olen joutunut käsittelemään. Se siis voi osaltaan selittää, miksi nytkin juuri hylätyksi tuleminen nousee pintaan. Toisaalta se varmasti johtuu myös siitä, että minä olen päättänyt erota miehestäni, vain miehestäni, en kenestäkään muusta. Silti menetän samalla monta muutakin ihmistä, koska niin se vain menee. Ja tilalleni tulee joku muu. Joku muu, jolle soitellaan, joka tulee mukaan mökkireissuille jne.

Järjen tasolla ymmärrän myös sen, että hyvin todennäköisesti minäkin löydän toisen ihmisen ja hänen mukanaan tulee taas uusia rakkaita. Tunnetasolla sitä kuitenkin on todella vaikea vielä sisäistää, kun tämä prosessi on vielä kesken.

Sain kuitenkin sen asunnon, mikä on helpottavaa. Tähänkin tosin liittyy se sama lähteminen. Minä lähden pois yhteisestä kodistamme. Tekee hyvää aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta on raskasta olla se, joka lähtee. Todella raskasta.

– Neiti Kesä