Ollaan lomailtu nyt tiiviisti lasten kanssa ja touhua on riittänyt. Samalla ajatukset risteilevät sinne tänne, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Paitsi ahdistuksesta. Sen kanssa on nyt ollut vaikea elää, vaikka tunne ei olekaan minulle uusi. En ole ehtinyt kunnolla pysähtyä sen äärelle ja toisaalta olen myös pakoillut. En ole jaksanut tai halunnut kohdata ahdistusta aiheuttavia asioita.

Olen purkanut tuntojani jonkin verran ex-mieheni kanssa, se on auttanut. Epäluuloni häntä kohtaan on hälvennyt, ja tuntuu, että selviämme tästä. Silti edelleen tasaisesti ahdistus puristaa rintaa: miten ihmeessä me selviämme tästä. Aaltoliike kuitenkin lienee asiaan kuuluvaa. Lohdullista kuitenkin on, että olemme edelleen erittäin hyvissä väleissä. Toimimme paremmin yhteen nyt eropäätöksen jälkeen kuin ikinä ennen sitä. Se kertonee aika paljon siitä, kuinka oikea ratkaisu tämä meille on.

Suhteemme näyttäytyy nyt erilaisessa valossa kuin koskaan ennen. On omituista, jopa vapauttavaa, tarkastella suhdettamme nyt taaksepäin, vähän kuin ulkopuolelta. Oloni on kuin kaikkitietävällä kertojalla romaanissa. Vuosia soimasin itseäni siitä, miten saatoin valita itselleni niin huonon ja väärän puolison ja perustaa vielä perheen hänen kanssaan. Kyllä se vieläkin välillä harmittaa, että elämäni on mennyt näin, mutta pystyn jo hyväksymään sen. Pystyn suhtautumaan asiaan neutraalimmin kuin ennen. Pystyn ymmärtämään omia valintojani ja hyväksymään ne osaksi elämäntarinaani. En soimaa itseäni siitä.

Suurin oivallus on ollut se, että suhteestamme on aina puuttunut tunneyhteys. Ihan aina, ihan alusta asti. Tämän oivaltaminen oli myös ratkaisevaa eropäätöksen osalta. Kun ex-mieheni luetteli suhteemme hyviä hetkiä, ja tajusin niiden kaikkien sijoittuvan aivan suhteemme alkuaikoihin, ymmärsin suhteemme olleen aina jotain aivan muuta kuin rakkaussuhde. Annoin itselleni luvan päästää irti.

Joudun kaikesta huolimatta jatkuvasti muistuttamaan itseäni eron syistä. Vakuuttamaan itseäni, että kyllä saan tehdä näin. Kun ystäväni kertovat omien suhteidensa haasteista, havahdun miettimään, luovutinko sittenkin liian aikaisin. Mielessäni pyörii tahattomasti lista niistä kaikista asioista, joista pääsen eron myötä irti ja joita saan tilalle. Yritän aktiivisesti jättää sivuun asioita, joiden menettäminen kirpaisee. Ne kaikki liittyvät lapsiin. Tuntuu pahalta olla tämä aikuinen, joka joutuu tekemään näitä päätöksiä, jotka eivät parhaimmillaankaan ole täysin ideaaleja lapsille tai joista väistämättä aiheutuu lapsille muutoksia. Ennen kaikkea mieltä painaa se, ettei tiedä, miten lapset näihin muutoksiin suhtautuvat. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että kyse on myös minun elämästäni, ja niin kurjalta kuin tämä lasten näkökulmasta tuntuukin, minun on myös ajateltava elämääni sen jälkeen, kun lapset muuttavat omilleen. Millaisessa elämässä haluan silloin olla? Annan kaikkeni lapsilleni ja olen valmis valtaviin kompromisseihin heidän vuokseen, mutta tähän suhteeseen jääminen olisi ollut liikaa.

Tänään menen katsomaan itselleni asuntoa. Toivoisin kovasti saavani sen. Vaikka tulemme hyvin toimeen, huomaan tarvitsevani omaa tilaa ja pesäeroa ex-mieheeni. Uskon myös, että toipuminen voi kunnolla alka vasta, kun saamme uuden arjen pyörimään. Samalla myös hälvenisi epätietoisuus lasten reaktioista ja sopeutumisesta sekä omasta pärjäämisestä. Toisaalta tuntuu kurjalta kiirehtiä asian kanssa, mutta silti tarvitsen juuri sitä.

Hajanaisia ajatuksia tällä kertaa.

– Neiti Kesä

On ollut ihan hirveä viikko. Ihan kuin se ensimmäinen viikko olisi ollut euforista alkuhuumaa, nousuhumala, ja sitten tuli valtava mahalasku, krapula. Ex-puolisoni lähtikin sitten lopulta kaikkien lasten kanssa reissuun ke-su, ja minä jäin yksin. Olemme tehneet aina jonkin verran tällasita vuorottelua, että molemmat saavat olla vähän vuorotellen yksin kotona tai missä sitten haluaakaan. Tämä tuntui silti ihan eriltä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin yksin kotona eropäätöksen jälkeen. Koko tilanteen raadollisuus iski yhtäkkiä vasten kasvoja kuin märkä rätti. Itkin itkemästä päästyäni.

Järjestin nopeasti itselleni jokaiselle päivälle jotain ohjelmaa, etten joutuisi olemaan hirveästi yksin. Yhtäkkiä kaikki se yksin tekeminen, josta normaalisti nautin, onkin tuntunut kamalalimmalta ikinä. Tai ei edes kamalalta, vain mahdottomalta. En pysty lukemaan. En pysty joogaamaan. En pysty istumaan aurinkotuolissa vain omien ajatusteni kanssa. En pysty. En pysty. En pysty syömään kunnolla, en nukkumaan. Kaikki on kamalaa.

Puhuin ex-mieheni kanssa raha-asioita koskevista huolistani. Hän jatkaa edelleen mukavaa linjaansa. Minua epäilyttää. Jos ei ole ollut toiselle kiva 14 vuoteen, on epäilyttävää olla kiva erossa. Toki se voisi olla vain sitä, että tämä on oikea päätös molemmille, mutta jotain outoa tässä on. Minusta tuntuu, että hän yrittää päästä itse mahdollisimman helpolla. Minulle lapset pääasiassa ja hänelle kaikki omaisuus. Ei tietenkään ihan noin, mutta kuitenkin. Hän yrittää päästä halvemmalla kuin mihin minulla olisi oikeus, ja luottaa siihen, että jos hän vain on mukava, minä olen suostuvainen. Vielä en jaksanut ottaa yhteyttää lakimieheen, mutta aion sen tehdä. En kerta kaikkiaan pysyt luottamaan ex-puolisooni nyt. Luottamus rikkoutui jo kauan sitten suhteemme aikana, minulla ei ole mitään syytä luottaa häneen nyt, olkoon hänen aikeensa kuinka vilpittömät hyvänsä.

Tämä on kamalaa.

Ystävät ovat olleet kultaakin kalliimpia. Yritän keskittyä taas niihin hyviin asioihin. Yritän keskittyä siihen, että tilanne helpottuu, kun erosta tulee konkreettinen. Siihen keskityn. Tämä vaihe on nyt vain kestettävä.

On hullua, että niin varma kuin minä erostamme olen ollut, tämä kurja vaihe saa epäilemään itseäni. Eikä siinä ole mitään järkeä. Ehkä se on vain luontaista ihmiselle yrittää päästä irti pahasta olosta. Minä kestän tämän. Edessä on parempia aikoja. PALJON parempia aikoja. Minun täytyy nyt vain jaksaa tämä ja luottaa siihen, että parempaa on tulossa.

– Neiti Kesä