Tänään on ollut vaikea päivä. Eilinenkin jo enteili huonoa. Itkettää. En oikein ole ihan varma, mikä tarkalleen ottaen itkettää. Itkettää vain. Lapset ovat olleet kiukkuisia. Tai kaksi heistä, esikoinen on lomareissulla, samoin isänsä. Minulla on mennyt tähän asti ihan hyvin, ja olen pystynyt pitämään mieleni rauhallisena keskittymällä hyviin asioihin ja siihen hehkuttamaani vapauden tunteeseen. Tänään kuitenkin on todella vaikea päivä.

Olen ollut nyt kuusi päivää kolmestaan nuorempien lastemme kanssa kotona. Pari päivää olemme koko perhe kotona, kunnes olemme taas kolmestaan muutaman päivän. Jotenkin nyt tässä tilanteessa, kun kaikki on ihan levällään ja tunteet ovat pinnassa, tämä tuntuu nyt liian paljolta. Olen myös selaillut asuntoilmoituksia, eikä oikein sopivaa ole tullut vastaan. Se alkoi stressata. Miten kauan oikein tässä limbossa pitää olla? Lapsillekaan ei oikein haluaisi kertoa ennen kuin muuttokuviot ovat selvillä. Vanhemmille lapsille ehkä voisi, mutta nuorin on sen ikäinen, että ammattilaiset ainakin suosittelisivat kertomaan vasta paria viikkoa ennen asumiskuvioiden muuttumista. En tiedä.

Asunnonetsintää varjostaa myös ylipäätään nämä raha-asiat, joista en oikein ymmärrä mitään. Meillä on avioehto. Omistamme paperilla kotimme puoliksi, mutta hän on lyhentänyt yksin lainaa koko ajan. En tiedä, miten tämä siis käytännössä menee. Toisaalta ajattelen, että ihan sama, haluan vain pois enkä jaksa tapella. Toisaalta, etenkin juuri nyt ihan sanalla sanoen vituttaa, että minä olen yhtä lailla sijoittanut rahaa tähän perheeseen ja kotiin, mutta se ei näy missään kiinteässä. Olen hoitanut kaikki kauppaostokset, huolehtinut lasten kaikista tarpeista, sisustanut, laittanut pihaa, hoitanut sukulaisten lahjat, järjestänyt juhlat jne. jne. Ja nytkö voi käydä niin, että minulla ei ole varaa ostaa itselleni ja lapsilleni omaa kotia? Ahdistaa, kun en tiedä enkä ole jaksanut vielä oikein selvittääkään, mitkä mahdollisuudet minulla oikeasti on saada lainaa.

Tänään katkeroiduin oikein kunnolla, kun ajattelin tätä kaikkea. Ex-mieheni on jo ilmoittanut, ettei halua ”jakaa” lapsia tasan. Hän olisi valmis pitämään lapsia luonaan nyt alustavasti vain sen onnettomat 7-9 yötä. Tämä tavallaan kyllä sopiikin minulle, mutta katkeruuspuuskissani tunne ei ole niin myötämielinen. No tämän lisäksi hänelle on kertynyt jo melkoinen omaisuus oltuaan minua pidempään työelämässä ja parempipalkkaisessa sellaisessa sekä maksettuaan asuntolainaa jo pitkän tovin ennen tätä nykyistäkin kotiamme. Molemmat automme ovat hänen nimissään. Eli hän voi ostaa melkeinpä minkä tahansa kodin haluaa. Hänellä on peräti kaksi autoa, joista valita arkensa helpottajan. Hänellä on lapsivapaata aikaa vähintään 2/3 kuukaudesta, jonka aikana hän voi levätä, harrastaa vapaasti, uppoutua töihinsä, mitä vain! Ja sitten minä. Pahimmassa tapauksessa joudun vuokraamaan naurettavan kalliilla surkean asunnon, johon emme nelistään edes oikeastaan mahdu, mutta joka on samalla koulualueella kuin tämä koti. Minulla ei ole autoa, ainakaan aluksi, joten jotta ehdin aamuisin viemään päikkyläisen ajoissa hoitoon niin, että ehdin itsekin vielä ajoissa töihin, joudun herämään ennen auringonnousua. Olen vastuussa lapsista jatkuvasti, vähintään 2/3 kuukaudesta, en voi sitoutua aikataulutettuihin harrastuksiin. Teen töitä vielä myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan, koska päivisin en kaikkea ehdi. Saatte varmasti jo kiinni ajatuksestani.

Eli tänään on vituttanut aika rankasti. Järjellä ymmärrän, että edellä kuvailemani tilanne on aika lailla worst case scenario. Tuskin se ihan näin menee. Järki muistuttaa myös, että vaikka menisikin, luultavasti siltikin se olisi sen arvoista. Minun on pakko uskoa niin, ja uskonkin. Uskon, että kunhan tästä päästään oikeasti siihen pisteeseen, että olemme omissa kodeissamme, huomaan taas puristuksen rinnasta kadonneen. Huomaan, että yhteispeli lasten kanssa toimii hyvin. Töiden alkaessa arjessa on taas erilaista sisältöä, loma kaikessa ihanuudessaan tuo tähän tilanteeseen myös raskautta. Joutilaana on liikaa aikaa miettiä. Uskon, että lopulta minun on melko helppoa hyväksyä se, että lapset ovat suurimman osan ajasta minulla. Eron myötä nimittäin saan joka tapauksessa jotain sellaista, mitä tähän mennessä minulta on puuttunut: säännöllinen lapsivapaa. Vaikka se ei olekaan yhtä paljon kuin ex-miehelläni, ennen minulla ei sellaista juuri ollut. Se on ollut harvinaista herkkua. Niin paljon kuin lapsiani rakastankin, aina välillä haluan rakastaa heitä hiukan etäämmältä.

Tämän päivän notkahdus on varmasti normaalia ja kuuluu tähän prosessiin. Sen varmasti aiheutti suurelta osin se, että lapsillakin oli huono päivä. Niin välillä kuuluu ollakin, mutta tässä hetkessä se tuntui ihan sietämättömältä. Epätietoisuus on myös myrkkyä. Minun on pakko selvittää pikimmiten, mihin minulla oikeasti on oikeus ja miten nämä raha-asiat oikeasti menevät. Haluan vaatia itselleni mahdollisuuden autoon ja omaan kotiin. Eikö se kuitenkin ole ihan kohtuullista? Jos kerran minä huolehdin lähes yksin lapsista, täytyyhän minulla silloin olla eväitä siihen? Täytyyhän?

Tämä vuodatus helpotti vähän. Pitäisi myös puhua ex-mieheni kanssa. Se tuntuu vaikealta juuri nyt.

– Neiti Kesä

Listasin eilen ne isoimmat kompastuskivet, jotka oli pakko käsitellä ja hyväksyä, jotta pystyin hyväksymään myös eron. Niiden lisäksi mielessä on pyörinyt myös monia pienempiä asioita, joita en kuitenkaan kovin aktiivisesti ole käsitellyt vaan niiden hyväksyminen on tullut ikään kuin isompien asioiden lisukkeena. Silti näitäkään en lähtisi vähättelemään. Ero on iso asia, siitä ei pääse mihinkään. Se herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joista osa voi tuntua etenkin ulkopuolisesta vähän jopa hassulta. Pienikin asia voi silti eroa miettivälle olla elämääkin suurempi. Tuskin kukaan haluaa erota. Ei kukaan aloita parisuhdetta ajatuksella ”sitten kun me erotaan”. Mieli pyrkii varmasti taistelemaan vastaan, ainakin itselläni. Joka kerta, kun ero tuli ajatuksiin, mieleni ampui sen alas. Kun ero alkoi olla jo ihan todellinen vaihtoehto ja jatkuvasti ajatuksissa, mieli tarvitsi enemmän ammuksia. Mieli käänsi kaikki mahdolliset kivet ja kaivoi kaikki onkalot löytäkseen vielä yhden paukkuammuksen, jolla pelästyttää eroajatuksen pois.

Mitä muutkin ajattelevat? Moni saattaisi huitaista ja vähätellä tätä ajatusta, koska mitä ihmeen väliä sillä on, mitä muut ajattelevat? Kysehän on minun elämästäni? Miksi kenenkään muun mielipiteellä olisi väliä? Olisinko oikeasti mielummin onneton suhteessa kuin ottaisin vastaan täysin ulkopuolisten mahdollisen paheksunnan? Eihän se ajatuskuvio tietenkään näin mennyt, etenkään aluksi. Koska olin ja olen edelleen ydinperheiden suuri puolestapuhuja, näin eron pitkään ns. helppona vaihtoehtona. Projisoin oman paheksuntani muiden paheksunnaksi. Se oli oma paheksuntani, jota kammosin. Se liittyi vahvasti siihen, että todella pitkään koin suhteemme olevan täysin korjattavissa. Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa, ei päihteitä, eikä sellaisia mielenterveysongelmia, jotka olisivat tehneet parisuhteesta mahdottoman. Olimme ihan tavallinen pari, jotka olivat etääntyneet toisistaan. Koin, että kun me vain löydämme takaisin toistemme luokse ja alamme huomioimaan toisiamme paremmin arjessa, suhde kyllä korjaantuu. Tuntui aivan älyttömältä erota, jos jotain on tehtävissä.

Hulluin läpikäymäni ajatuskuvio liittyy meidän perheisiimme. Suhteeni omaan perheeseeni on ongelmallinen. He ovat olleet koko ydinperhepakkomielteeni alku ja juuri. En halunnut ”mokata”, kuten he. He olivat tietämättään myös yksi iso motivaationlähde korjata oma suhteeni. Tämä voisi toki olla hyväkin asia, mutta ei tässä tapauksessa. Halusin heille näyttää, että ”hah, minäpä osaan tämän paremmin! Minä osaan ajatella lapsiani ja heidän parastaan, enkä vain itsekkäästi lähde kävelemään avioliitostani heti, kun on vähän vaikeaa!” Tämä kaikki on ihan looginen ajatuskuvio, kun tuntee taustani. Hullummaksi kuvio muuttuu, kun ajattelin ex-mieheni perhettä. En tietenkään voi mitenkään tuntea kaikkia yksityiskohtia ja taustoja, mutta minun silmiini ex-mieheni vanhempien suhde näyttää juuri sellaiselta tottumus- ja järkiliitolta, jollaiseksi minunkin liittoni oli muotoutumassa. Liitolta, josta puuttuu syvä rakkaus, intohimo ja vilpitön arvostus toista kohtaan ihmisenä, ei vain oman arkensa helpottajana. Usein ajatuksissani syytin heitä myös poikansa kasvattamisesta tällaiseksi ihmiseksi, jonka parisuhdetaidot olivat mitä olivat. Heidän ajattelemisensa vahvistikin erohalujani! Heidän kohdallaan ajattelin, että ”siitäpäs saatte! Minähän en tällaiseen liittoon jää!” Aivan älytöntä. Ja silti lopulta ihan ymmärrettävää. Minun todella on täytynyt ajatella kaikki mahdollinen, ennen kuin olen ollut valmis kuuntelemaan itseäni.

Vaikka nyt olen päätökseni tehnyt ja seison sen takana, huomaan silti pohtivani, mitä muut tästä ajattelevat. En enää tosin perheitämme, se asia on jo käsitelty tai ainakin hyväksytty. Sen sijaan pohdin tällä hetkellä kaikkia muita maailman ihmisiä, niitä, jotka kyseenalaistavat tai jopa tuomitsevat valintani. En ole täällä vielä varsinaisesti avannut syitä eroomme, sivunnut vain, mutta kuten arvata saattaa, syyt ovat monimutkaisia. Toisaalta asia on itse asiassa aika yksinkertainen, kysymys vain on väärä. Oikea kysymys olisi ”miksi olimme yhdessä?” Siihen kysymykseen vastaamalla muuttuu erokin ymmärrettäväksi. Joka tapauksessa tarina on pitkä ja polveileva, ei sellaista selitetä jokaiselle vastaantulijalle. Ero on prosessi, ei hetken mielijohde. Tuntuu jo etukäteen loukkaavalta, että joku varmasti kyseenalaistaa päätökseni. Aivan kuin olisi yhtenä aamuna herännyt ja todennut, että ei kiitos enää. Aivan kuin en olisi harkinnut asiaa huolellisesti. Aivan kuin en olisi yrittänyt tehdä kaikkeani, että ei tarvitsisi erota. Aivan kuin en olisi hetkeäkään ajatellut, mitä ero tarkoittaa lapsille ja kuinka se heitä satuttaa. Aivan kuin olisin vain itsekäs kusipää.

Pitkään tuntuikin kamalalta tulla osaksi tilastoja. Olla yksi eronnut muiden joukossa. Yksi epäonnistuja, joka ei ymmärtänyt, mitä vihkivalojen tahtominen tarkoittaa. Yksi anonyymi urpo, joka ei saanut liittoaan toimimaan. Yksi luku, jota voi käyttää lehtiartikkelissa alleviivaamaan omaa paheksuntaansa tyhmiä vanhempia kohtaan, jotka eroavat liian helposti, koska ovat väsyneitä pikkulapsiarkeen. Ihan valtavasti on ärsyttänyt lehtijutut, joissa väitetään, että ihmiset eroavat eniten elokuussa, koska lomiin on kasautunut niin paljon odotuksia, jotka sitten ovat johtaneet pettymyksiin. Ihan oikeasti?! Miten ammatti-ihmiset voivat sanoa noin? Ei järkevät ihmiset eroa siksi, että pettyvät kesälomaan tai etteivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten lomaa vietetään. Ei se ole mikään syy erota. Taustalla on aivan varmasti paljon muutakin kuin lomariidat. Samaan aikaan kuitenkin kirjoitetaan siitäkin, miten eropäätöksen tekeminen kestää yleensä vuosia.Melko ristiriitaista. Loppukesän eropiikki johtuu paljon todennäköisemmin siitä, että lomalla on aikaa miettiä parisuhdetta, kun työt ja ruuhkavuosiarki ei paina päälle. Voin vilpittömästi omasta puolestani sanoa, että en olisi jaksanut erota töiden ohella. Olen sen jopa sanonut ääneen. En olisi mitenkään jaksanut sitä varsinaista prosessia esimerkiksi keväällä, keskellä ammattini kiireisintä aikaa. Tarvitsin lomaa, jotta sain kerättyä voimia. Tarvitsin hiljaisuutta ja rauhaa, jotta kuulisin sydämeni äänen. Tarvitsin lepoa, jotta jaksaisin ponnistaa isojen esteiden yli. En pettynyt lomasuunnitelmiin. Päinvastoin, tämä on yksi parhaimpia lomiamme.

En jaksaisi selitellä eroani jokaiselle. Eikä minun kuulukaan. Siksi toivonkin, että ne joille ylipäätään viitsisin selittää asiaa, luottavat jo oletuksena siihen, että olen järkevä lapsistani välittävä ihminen, enkä ole hätiköinyt päätökseni kanssa. Olen todellakin harkinnut tätä. Olen kyseenalaistanut eroa ihan itse jo niin pitkään, että nyt kun lopulta olen valintani tehnyt, olen siitä täydellisen varma. Tämä on valtavan tärkeä asia myös käsitellä tässä prosessissa, jotta jaksaa seistä selkä suorana epäilijöidenkin edessä eikä muserru epäilyksien alle. En myöskään ole velkaa mitään kenellekään. Ainoastaan lapsilleni ja ex-puolisolleni. En ole selitysvelvollinen kenellekään muulle.

– Neiti Kesä