Aktiivisesti ja vakavissani olen miettinyt eroa noin kaksi vuotta. Sitä ennenkin olin pitkään ollut onneton ja tyytymätön suhteeseen. Mitä pidemmälle mietintäprosessi on edennyt sitä enemmän 14-vuotinen suhde on alkanut näyttää erilaiselta. Tällä hetkellä tuntuu kuin olisin teeskennellyt 13 vuotta. Suhteestamme tuli vuosi vuodelta enemmän ja enemmän kulissimainen. Sisällä koin valtavaa tyytymättömyyttä, kärsin tekemistäni kompromisseista, mutta ulospäin olimme vakaa ja kiinteä pari, joiden olemassaoloon kaikki saattoivat luottaa.

Aluksi ajattelin, että tällaista tämä aikuisessa suhteessa oleminen on: leikkisyys ja hassuttelu on jätetty sinne teini-iän suhteisiin, ja tilalle on tullut järjellisempi suhde. Kylki kyljessä kiehnääminen on nuorten puuhaa, vakavaan suhteeseen kuuluu etäisyys. Kun vähitellen aloin vuosien kuluessa ajatella, ettei tämä kyllä näinkään voi olla ja jos onkin, en sitten halua olla aikuisessa suhteessa. Silloin aloin tuntea teeskentelyn konkreettisemmin. Oli raskasta käydä sukulaisten tai yhteisten ystävien luona, kun koko ajan halusin huutaa, ettei tämä ole sellaista, miltä näyttää!

Etenkin nämä viimeiset kevät ja kesä ovat olleet vaikeaa aikaa. Pään sisällä on jyskyttänyt, että ero on enää vain ajan kysymys, ja samalla on pitänyt sopia yhteisiä tekemisiä. On pitänyt jutella läheisten tulevista häistä, vaikka en tiedä, onko minun enää sopivaa mennä sinne, kunhan olemme kertoneet tilanteesta kaikille. Puheissani on yhä useammin esiintynyt ”minä voisin tulla lasten kanssa”, ei enää me. En tiedä, kuinka paljon siihen on kiinnitetty huomiota. Itselleni se on ollut kovin tietoista ja harkittua.

Nyt kun eropäätös on vihdoin tehty, tuntuu, että teeskentely on myös päättynyt. Siitäkin huolimatta, että olen kertonut vasta ystävilleni asiasta, en vielä sukulaisille. Valtava taakka tuntuu pudonneen hartioilta. Minun ei tarvitse enää esittää mitään. Korkeintaan on esitettävä lapsille reipasta ja vahvaa, mutta se sopii minulle. Minun ei enää tarvitse esittää olevani onnellinen. Minun ei enää tarvitse esittää eläväni hyvässä parisuhteessa. Minun ei enää tarvitse esittää, että tämä riittää minulle. Nyt saan avoimesti kertoa, että tämä ei ollut minulle hyvä. Saan avoimesti kertoa, että haluan jotain muuta, jotain enemmän.

Tämä näytelmä oli monella tavalla tärkeä ja tarpeellinen, mutta sen on nyt aika päättyä. On aika laskea esirippu ja kokeilla, miltä tuntuu elää ilman roolivaatteita ihan vain omana itsenään.

– Neiti Kesä

Minä olen sinkku.

Se kuulostaa oudolta. Olen ollut sinkku viimeksi todella kauan sitten, aika tarkalleen 14 vuotta sitten. Silloin olin hädin tuskin 20-vuotias, vasta aloittamassa yliopisto-opintoja, etsimässä suuntaa elämälle. Villi ja vapaa, myös vähän ahdistunut siitä kaikesta. Nyt olen 34-vuotias, korkeakoulutettu, työelämässä ja kolmen lapsen äiti. Seurustelumme vuosipäivä olisi ollut kahden viikon päästä. Alkuvuodesta vietimme 10. hääpäiväämme. Avioeromme harkinta-aika alkoi nyt. Symbolien suurena ystävänä mieltä hellii, että harkinta-aika päättyy vuoden viimeisinä päivinä. Uusi vuosi, uusi elämä. Mitä hittoa täällä tapahtuu?

Rakastan kirjoittamista. Olen aloittanut lukuisia blogeja, mutta niiden ylläpitäminen on tyssännyt siihen, että en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa. Ruuhkavuodet ovat myös imeneet niin paljon aikaa ja energiaa, että vapaa kirjoittaminen on ollut jo pitkään tauolla. Tänään heräsin outoon tunteeseen. Yritin hengitellä ja rauhoitella itseäni. Torjuin aktiivisesti jokaisen järjesteltävän käytännönasian mielestäni, koska juuri nyt se kaikki tuntuu liian isolta käsiteltäväksi. Mihin muutan lasten kanssa? Milloin? Saanko asuntolainaa? Missä menee koulualueiden rajat? Eihän lasten tarvitse vaihtaa koulua? Onko minulla varaa omaan autoon? Milloin lapsille kerrotaan? Entä sukulaisille? Miten jaamme huonekalut ja astiat? Miten lasten lelut järjestellään kahteen kotiin? Pärjäänkö? Sitten havahduin. Tästä minä voin kirjoittaa. Tästä minun pitää kirjoittaa.

Siitä on siis kyse tässä blogissa, jonka elinikä on jo syntyessään varsin rajallinen. Tämä on käsittelyalustani, tila, jossa voin vapaasti käsitellä tätä vaikeaa elämänvaihetta. Kun olen valmis tässä prosessissani, myös blogi tulee valmiiksi. Toivon tämän keventävän ystävieni kantamaa kuormaa, koska en halua heitä täysin uuvuttaa ajatuksillani, jotka tulevat varmasti vielä hyvän tovin kiertämään samaa ulkopuolisen korvaan pitkästyttävääkin kehää. Ammattilaisenkin apua olen hakenut, mutta koska kirjoittaminen on minulle luontevin ilmaisukanava, tarvitsen myös tätä puhumisen rinnalle. Itselläni matka tyytymättömyydestä eropäätökseen oli pitkä ja kivinen, ja janosin muiden kokemuksia. Siksi haluan jakaa oman prosessini myös täysin ulkopuolisten luettavaksi. Varmasti joku muukin kaipaa vahvistusta sille, että on kykyenevä tekemään näitä kohtuuttoman suurelta tuntuvia päätöksiä.

Ei enää rouva vaan

Neiti Kesä