Tänään ei jaksa

Tänään on ollut vaikea päivä. Eilinenkin jo enteili huonoa. Itkettää. En oikein ole ihan varma, mikä tarkalleen ottaen itkettää. Itkettää vain. Lapset ovat olleet kiukkuisia. Tai kaksi heistä, esikoinen on lomareissulla, samoin isänsä. Minulla on mennyt tähän asti ihan hyvin, ja olen pystynyt pitämään mieleni rauhallisena keskittymällä hyviin asioihin ja siihen hehkuttamaani vapauden tunteeseen. Tänään kuitenkin on todella vaikea päivä.

Olen ollut nyt kuusi päivää kolmestaan nuorempien lastemme kanssa kotona. Pari päivää olemme koko perhe kotona, kunnes olemme taas kolmestaan muutaman päivän. Jotenkin nyt tässä tilanteessa, kun kaikki on ihan levällään ja tunteet ovat pinnassa, tämä tuntuu nyt liian paljolta. Olen myös selaillut asuntoilmoituksia, eikä oikein sopivaa ole tullut vastaan. Se alkoi stressata. Miten kauan oikein tässä limbossa pitää olla? Lapsillekaan ei oikein haluaisi kertoa ennen kuin muuttokuviot ovat selvillä. Vanhemmille lapsille ehkä voisi, mutta nuorin on sen ikäinen, että ammattilaiset ainakin suosittelisivat kertomaan vasta paria viikkoa ennen asumiskuvioiden muuttumista. En tiedä.

Asunnonetsintää varjostaa myös ylipäätään nämä raha-asiat, joista en oikein ymmärrä mitään. Meillä on avioehto. Omistamme paperilla kotimme puoliksi, mutta hän on lyhentänyt yksin lainaa koko ajan. En tiedä, miten tämä siis käytännössä menee. Toisaalta ajattelen, että ihan sama, haluan vain pois enkä jaksa tapella. Toisaalta, etenkin juuri nyt ihan sanalla sanoen vituttaa, että minä olen yhtä lailla sijoittanut rahaa tähän perheeseen ja kotiin, mutta se ei näy missään kiinteässä. Olen hoitanut kaikki kauppaostokset, huolehtinut lasten kaikista tarpeista, sisustanut, laittanut pihaa, hoitanut sukulaisten lahjat, järjestänyt juhlat jne. jne. Ja nytkö voi käydä niin, että minulla ei ole varaa ostaa itselleni ja lapsilleni omaa kotia? Ahdistaa, kun en tiedä enkä ole jaksanut vielä oikein selvittääkään, mitkä mahdollisuudet minulla oikeasti on saada lainaa.

Tänään katkeroiduin oikein kunnolla, kun ajattelin tätä kaikkea. Ex-mieheni on jo ilmoittanut, ettei halua ”jakaa” lapsia tasan. Hän olisi valmis pitämään lapsia luonaan nyt alustavasti vain sen onnettomat 7-9 yötä. Tämä tavallaan kyllä sopiikin minulle, mutta katkeruuspuuskissani tunne ei ole niin myötämielinen. No tämän lisäksi hänelle on kertynyt jo melkoinen omaisuus oltuaan minua pidempään työelämässä ja parempipalkkaisessa sellaisessa sekä maksettuaan asuntolainaa jo pitkän tovin ennen tätä nykyistäkin kotiamme. Molemmat automme ovat hänen nimissään. Eli hän voi ostaa melkeinpä minkä tahansa kodin haluaa. Hänellä on peräti kaksi autoa, joista valita arkensa helpottajan. Hänellä on lapsivapaata aikaa vähintään 2/3 kuukaudesta, jonka aikana hän voi levätä, harrastaa vapaasti, uppoutua töihinsä, mitä vain! Ja sitten minä. Pahimmassa tapauksessa joudun vuokraamaan naurettavan kalliilla surkean asunnon, johon emme nelistään edes oikeastaan mahdu, mutta joka on samalla koulualueella kuin tämä koti. Minulla ei ole autoa, ainakaan aluksi, joten jotta ehdin aamuisin viemään päikkyläisen ajoissa hoitoon niin, että ehdin itsekin vielä ajoissa töihin, joudun herämään ennen auringonnousua. Olen vastuussa lapsista jatkuvasti, vähintään 2/3 kuukaudesta, en voi sitoutua aikataulutettuihin harrastuksiin. Teen töitä vielä myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan, koska päivisin en kaikkea ehdi. Saatte varmasti jo kiinni ajatuksestani.

Eli tänään on vituttanut aika rankasti. Järjellä ymmärrän, että edellä kuvailemani tilanne on aika lailla worst case scenario. Tuskin se ihan näin menee. Järki muistuttaa myös, että vaikka menisikin, luultavasti siltikin se olisi sen arvoista. Minun on pakko uskoa niin, ja uskonkin. Uskon, että kunhan tästä päästään oikeasti siihen pisteeseen, että olemme omissa kodeissamme, huomaan taas puristuksen rinnasta kadonneen. Huomaan, että yhteispeli lasten kanssa toimii hyvin. Töiden alkaessa arjessa on taas erilaista sisältöä, loma kaikessa ihanuudessaan tuo tähän tilanteeseen myös raskautta. Joutilaana on liikaa aikaa miettiä. Uskon, että lopulta minun on melko helppoa hyväksyä se, että lapset ovat suurimman osan ajasta minulla. Eron myötä nimittäin saan joka tapauksessa jotain sellaista, mitä tähän mennessä minulta on puuttunut: säännöllinen lapsivapaa. Vaikka se ei olekaan yhtä paljon kuin ex-miehelläni, ennen minulla ei sellaista juuri ollut. Se on ollut harvinaista herkkua. Niin paljon kuin lapsiani rakastankin, aina välillä haluan rakastaa heitä hiukan etäämmältä.

Tämän päivän notkahdus on varmasti normaalia ja kuuluu tähän prosessiin. Sen varmasti aiheutti suurelta osin se, että lapsillakin oli huono päivä. Niin välillä kuuluu ollakin, mutta tässä hetkessä se tuntui ihan sietämättömältä. Epätietoisuus on myös myrkkyä. Minun on pakko selvittää pikimmiten, mihin minulla oikeasti on oikeus ja miten nämä raha-asiat oikeasti menevät. Haluan vaatia itselleni mahdollisuuden autoon ja omaan kotiin. Eikö se kuitenkin ole ihan kohtuullista? Jos kerran minä huolehdin lähes yksin lapsista, täytyyhän minulla silloin olla eväitä siihen? Täytyyhän?

Tämä vuodatus helpotti vähän. Pitäisi myös puhua ex-mieheni kanssa. Se tuntuu vaikealta juuri nyt.

– Neiti Kesä