Ulkopuolisuutta ja hylkäämistä

Tämä viikonloppu on mennyt häähumussa. Entisen mieheni veli meni naimisiin. Minulle oli tärkeää olla mukana, olemme ristiin lasten kummeja ja tietysti tässä on yli kymmenessä vuodessa muutenkin koko suku tullut tärkeäksi ja rakkaaksi. Pystyn aivan vilpittömästi olemaan onnellinen ja iloinen heidän puolestaan, ovat niin oikeat toisilleen.

Mutta. Onneksi olen tunnetusti herkkä ja itken kaikissa juhlissa koulun kevätjuhlista alkaen, koska nyt oli itku herkässä. Tuntui erikoiselta olla keskellä sitä onnea ja onnen juhlintaa. Se tuntui alleviivaavan kipeällä tavalla oman avioliiton päättymistä.

Häät olivat pienet ja siksi myös todella ”tiiviit”. Oli samalla ihanaa ja ahdistavaa. Vähän väliä koin valtavaa ulkopuolisuutta ja tunsin itseni jopa kuokkavieraaksi hetkittäin. Näinkin pitkän yhdessäolon päättyminen ei erota pelkästään kahta ihmistä vaan koko joukon sukulaisia. Vaikka varmasti olemme tekemisissä jatkossakin, koska meitä kaikkia yhdistää kuitenkin seuraava sukupolvi, kyllä sitä eroa ja erillisyyttäkin tulee. Tulee yhteisiä tapahtumia ja retkiä, joissa en ole mukana. Se sattuu. Olin myös kirvelevän tietoinen siitä, että jos häät olisivatkin olleet hiukankin myöhemmin, en ehkä olisi ollut mukana.

Suren tätä eroa todella paljon. Siitäkin huolimatta, että se ei ollut mitenkään päin vältettävissä eikä ole mitään keinoa tai mahdollisuutta, että voisin saati haluaisin tämän ihmisen kanssa vielä jakaa elämääni yhtään enempää kuin on pakko, suren. Suren sitä, että en saanut ydinperhettä. Suren sitä, että pakosti etäännyn näistä ihmisistä. Suren sitä, että joskus luultavasti ”tilalleni” tulee joku muu. Tämä viimeinen satuttaa eniten. En ole kovin läheinen oman sukuni kanssa, joten koen todella raskaasti juuri tämän laajennetun perheen menettämisen.

Tuntuu pahalta olla se joka lähtee, kun kaikki muut pysyvät paikallaan. Samalla tunnen itseni silti hylätyksi. Elämässäni on paljon hylätyksi tulemisen kokemuksia ja se on ollut yksi isoimpia traumojani, joita olen joutunut käsittelemään. Se siis voi osaltaan selittää, miksi nytkin juuri hylätyksi tuleminen nousee pintaan. Toisaalta se varmasti johtuu myös siitä, että minä olen päättänyt erota miehestäni, vain miehestäni, en kenestäkään muusta. Silti menetän samalla monta muutakin ihmistä, koska niin se vain menee. Ja tilalleni tulee joku muu. Joku muu, jolle soitellaan, joka tulee mukaan mökkireissuille jne.

Järjen tasolla ymmärrän myös sen, että hyvin todennäköisesti minäkin löydän toisen ihmisen ja hänen mukanaan tulee taas uusia rakkaita. Tunnetasolla sitä kuitenkin on todella vaikea vielä sisäistää, kun tämä prosessi on vielä kesken.

Sain kuitenkin sen asunnon, mikä on helpottavaa. Tähänkin tosin liittyy se sama lähteminen. Minä lähden pois yhteisestä kodistamme. Tekee hyvää aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta on raskasta olla se, joka lähtee. Todella raskasta.

– Neiti Kesä