Vapaus

Kun heräsimme ensimmäiseen aamuun erohakemuksen lähettämisen jälkeen, mieheni – ex-mieheni – kysyi minulta, miltä tuntuu olla vapaa nainen. En pystynyt vastaamaan. Sisälläni velloi valtava myllerrys, joka veti koko minän ihan lukkoon. En pystynyt puhumaan hänelle koko päivänä paria sanaa enempää. Siitäkin huolimatta, että eroamme hyvissä väleissä. Tunteiden vyöry oli vain niin valtava kaikesta huolimatta ja juuri sen takia.

Olen nyt kuitenkin takertunut tähän vapaus-ajatukseen ja toisaalta myös käsitellyt sitä kolikon toista puolta, joka hallitsi elämääni vuosikausia; ei-vapautta, vankeutta. Nämä molemmat tunteet pulpahtavat pintaan kummallisina hetkinä ja aina yhdessä. Vessassa hampaita pestessä, rannalla vahtiessa lapsia ja aamulla kahvia keittäessä. Vapauden tunne tarvitsee vielä muistuttelua: ”olen vapaa, olen vapaa, olen vapaa”. Vankeudesta sen sijaan on ollut yllättävän helppoa päästää nyt irti.

Suhteessamme ei ollut mitään tietoista toisen vahingoittamista. Enemmänkin keskenkasvuisuutta ja toisillemme sopimattomuutta. En siis ollut sillä tavalla konkreettisesti vanki, vaan tunne liittyy enemmän juuri tunteisiin, abstraktioihin. Koin pitkään olevani loukussa suhteessa ja tunsin vahvasti, että en voisi lähteä suhteesta, koska olin hänet puolisokseni valinnut ja perustanut hänen kanssaan perheen. Loin siis itse oman vankilani. Minua ei koskaan uhkailtu millään tavalla ja siten estetty lähtemästä, vaan rakensin ihan itse kalterini ja kiinnitin kahleet.

Se oli piinaava tunne, joka puristi rintaani pitkään. Tunne korostui aina suhteessa toisten onneen. Esimerkiksi juuri niinä uimarantapäivinä. Jos olin yksin lasten kanssa rannalla, larppasin onnea. Omaksuin onnellisen perheenäidin roolin, jonka puoliso ei ollut vielä lomalla. Esitin olevani samanlainen kuin kaikki muutkin. Samalla koin syvää kateutta niitä muita, minun silmin sietämättömän onnellisia ihmisiä kohtaan. Viimeisinä vuosina kateus sai myös omituista turhautuneen suuttumuksen piirteitä. Toisaalta minua ärsytti ne kaikki onnelliset ihmiset, kuinka he kehtasivat olla niin oksettavan onnellisia! Toisaalta koin syvää turhautuneisuutta omaa tilannettani kohtaan: minä en koskaan saisi tuota, mitä muilla on. Minä en koskaan saisi tuntea onnea.

Pahinta oli, kun joskus olimme koko perhe siellä rannalla. Oli vaikea ylläpitää roolia, kun se toinen osapuoli oli siinä. Oli vaikea teeskennellä, ettei välillämme ollut kilometrien kuilua, kun se mielestäni näkyi niin selvästi. On uskomatonta, miten valtavan kaukana kaksi ihmistä voivat toisistaan olla, vaikka he istuvat samalla viltillä tai seisovat järvessä vierekkäin lastensa ympäröimänä. Uskomattominta ehkä kuitenkin on, kuinka yksinäiseksi sitä voikaan tuntea itsensä siinä. Perheensä ympäröimänä keskellä vilkasta iloisista ihmisistä täyttynyttä rantaa, niin totaalisen yksin.

Uskomattomalta tuntuu myös, että voin kirjoittaa tuota tunteesta imperfektissä. Tänään olin siellä samalla rannalla, jolla niin monesti olen nieleskellyt kyyneleitä ja kadehtinut muita. Olin edelleen seurueeni ainoa aikuinen, mutta en yksinäinen. Rintaa ei puristanut. Hartioita ei jännittänyt. Tuntui erikoiselta. En ollut koskaan huomannut sitä kehon jännittyneisyyttä, en ennen tätä päivää. Usein se meneekin niin, että vasta rentouduttuaan tajuaa, kuinka väsynyt olikaan. Tänään minä huomasin, kuinka raskasta oli kantaa tätä suhdetta. Vasta tänään, kun laskin sen maahan. Se tuntui suunnilleen samalta kuin joogatessa, kun saa hengityksen kulkemaan esteettömästi vapauttaen kaiken lihasjännityksen. Silloin ainoa ajatus on: tältäkö hyvä tuntuu?

Voin jo tuntea, ja innolla sitä myös odotan, kuinka sama tunne nousee pintaan, kun ensimmäisen kerran eron jälkeen kohtaan kaikki ne ihmiset, jotka eivät tienneet ongelmistamme ja joille eropäätöksemme tulee ehkä yllätyksenä. Esimerkiksi työkaverit, joiden kanssa en jaa kaikkia yksityiskohtia elämästäni. Ylipäätään ihmiset, jotka ovat luulleet meidän eläneen onnellisessa parisuhteessa, joille olen joutunut esittämään onnellista. En koe tarvetta selittää heille syitä ja seurauksia, haluan vain lakata teeskentelemästä.

Mikä vapaus onkaan sanoa, että en ole enää naimisissa tämän ihmisen kanssa! Mikä ihana tunne saada mahdollisuus olla onnellinen! Tämän helpotuksen tunne, joka vapaudesta syntyy, kulkee käsi kädessä niiden monien pelkojen kanssa, ja se on hyvä asia. Ennen pelko oli hallitseva tunne, ja se myös esti minua tekemästä tätä päätöstä. Nyt ratissa on helpotus ja vapaus, jotka suitsivat pelkoa. Luotan myös siihen, että ajan kanssa pelko väsyy haastamaan helpotusta ja hyppää kokonaan pois kyydistä. Sitten ehkä onnikin mahtuu paremmin istumaan kyytiin.

– Neiti Kesä