Moi! Muutaman blogin elämäni aikana lukeneena en osaa sanoa miten tai millä aloittaa. Ajattelin, että hyvin tavallinen esittäytyminen voisi olla kohdallaan.

Mun nimi on Peppi. Oon syntynyt vuonna 2004, joten ikää löytyy lyhyehköt 16-vuotta. Tähän 16-vuoteen on kuitenkin mahtunut jos jotakin. Jos nyt kuitenkin kerron mun kuluneesta vuodesta hieman.

Kaikki lähti vuoden 2020 helmikuusta, kun tapasin pojan, johon rakastuin ihan täysin. Olin niin umpi rakastunut nuori kun olla ja voi. Se li ihana tunne <3, Mutta koska elämä on epäreilua ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin loppui tämäkin romanssi. Puolen vuoden suhteen aikana opin paljon itsestäni ja elämästä. Koin paljon kaikkea kivaa ja uutta, sekä elin elämäni parhaan kesän tähän mennessä.

Mun paras ystävä muutti koulun alettua sveitsiin opiskelemaan, ja sekin oli mulle kova paikka. Kun pikkutytöstä asti leikitte ja koette kaikkea yhdessä, on tosi vaikea edes ajatella, että kohta toinen asuu useamman tuhannen kilometrin päässä. Noin kuukauden päästä mun paras ystävä kuitenkin muutti takaisin suomeen henkilökohtaisista syistään ja se tapahtui juuri sopivaan aikaan.Täten uskonkin, että syksyn tapahtumilla oli tarkoitus, mikä ei ehkä ole vielä selvinnyt mulle.

Molemmat (minä ja tällöinen poikaystäväni) jatkettiin uusiin toisen asteen koulutuksiin, Mä lukioon ja hän ammattikouluun. Oletan, että tälläkin muutoksella oli osansa meidän eroon, mutta sitä on turha miettiä enään.

Erosimme syyskuun alussa, josta sitten suora alamäki lähtikin. En muista olleeni koskaan henkisesti niin alhaalla, kuin olin syksyllä. Tuntuu että ero olisi ollut valtavan suuri kivi, joka mun piti kantaa ja jaksaa koko matka, ja niin mä jaksoinkin. Vaikkakin erosta nyt vasta onkin muutama kuukausi, on olo silti huomattavasti kevyempi, sekä mieli virkeämpi. Siitä saan kiittää mun ihania vanhempia ja ystäviä.

Mun ja mun entisen poikaystävän välit kuitenkin lähti huononemaan (mulle ainakin) tuntemattomasta syystä, vaikka eron jälkeen sovittiin, että jatkamme kavereina. Nykyään emme puhu ellei asia ole tärkeä ja korkeintaan moikkaamme jos satumme jossain näkemään.Yhteisiä ystäviä meillä kuitenkin on paljon, joten yhteydessä välillä olemme joka tapauksessa.

Kun asiat sitten pikkuhiljaa alkoi loksahtelemaan paikoilleen, ainakin mun henkisen hyvinvoinnin osalta, tuli uusia uutisia. Ja ne vasta uutisia olikin.

Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt mun vartalossa aika oudon muutoksen. Mä oon aina ollut laiha, en mikään normaalia laihempi, mutta hoikka ja pitkä tyttö.  Kun sitten tarkemmin rupesin seuraileen mun mahaa ulkonäöllisesti, huomasin, että se on alkanut kasvaan. Ihan kun olisin syöny 3 Hesburgerin kerrosateriaa ja sen jälkeen olis ’hieman turvottanut’. Kielsin asian kuitenkin itseltäni ja totesin, että nyt vaan tekemään vatsalihasliikkeitä, kyllä se sillä menee! No ei mennyt.

8.11 Isänpäivänä päätin kuitenkin tehdä raskaustestin. Ihan vaan siksi, jotta saisin mielenrauhan ja todistettua mun vilkkaalle mielikuvitukselle, että en todellakaan ole raskaana! Älä koskaan sano en koskaan.

Testitulos oli positiivinen. Olin paniikissa. Tosi paniikissa. Ensimmäisenä soitin mun kahdelle parhaimmalle ystävälle. Ensin toiselle ja sitten toiselle. Molempien reaktio oli hämmästynyt. Tukea sain kuitenkin tottakai. Mun vanhemmille kertominen kyllä kävi mielessä, mutta ajattelin että ei. Ei vielä. Soitin mun veljen tyttöystävälle, ja siinä samalla mun velikin kuuli. Kysyin voisinko mennä heille yöksi, jotta pääsisin vähän rauhottuun johonkin ja kasaan mun ajatuksia. Olin heillä yhden yön ja unta ei niinkään tullut. Samana iltana kerroin myös lapsen isälle tilanteesta puhelimessa.

Seuraavana aamuna oli aika soittaa terveyskeskukseen. Soitin meidän lähellä olevaan terveyskeskukseen ja kerroin mitä tapahtui. Jotta myös teidän olisi helpompi ymmärtää, selitän kaiken nyt vielä tiivistetysti, mitä puhelussa käytiin läpi;

” Hei! Olen16-vuotias tyttö ja sain juuri tietää eilen, että olen raskaana. Oireita ei ole oikeastaan ollut joten raskauden huomaaminen oli vaikeaa. Ajattelin kuukautisieni myöhästymisen johtuvan siitä, kun otin keväällä jälkiehkäisypillerin ja kuulin sen sekoittavan hormoni toimintaa, toisten enemmän ja toisten vähemmän. Näin jälkeenpäin ajateltuna, minulla oli syksyllä pientä pahoinvointia, mutta se oli melkein huomaamatonta. Täten en laskenut sitä raskauden piikkiin.”

Puhelun jälkeen neuvolan täti lupasi yrittää saada minulle ajan lääkärille mahdollisimman nopeasti. Seuraavana iltana menin kotiin ja kerroin vanhemmilleni. He reagoi yllättävän rauhallisesti. Muutama päivä heillä kuitenkin meni, että he pystyivät tottumaan ajatukseen paremmin. Äiti varasi mulle ajan yksityiseltä ja pääsin ultraääneen. Lääkäri kertoi, että abortti on liian myöhäistä. Raskaus on jo viikolla 21, eikä sitä saa enään keskeyttää, ellei sikiöllä olisi ollut jotain vaaraa.

Noin viikon myöhemmin sain puhelun Terveystalolta, jossa mulle varattiin aika rakenneultraan. Rakenneultrassa käytyäni selvisi, että tyttö tulee ja kaikki näyttää täysin normaalilta. Tämän jälkeen keskustelin vanhempieni kanssa ja kysyin heiltä antaisivatko he mun muuttaa omaan kämppään asumaan, jotta saisi vauvan kanssa oman rauhan, tilaa ja että vauvan yövalvomisista ei koituisi rasitusta vanhemmilleni, sillä äitini tekee vuorotyötä ja isäni reissaa ympäri suomea, joten uni on heille hyvin tärkeää. Äiti tunsi yhden naisen, kenen kautta saimme löydettyä mulle kämpän ihan äidin ja isän läheltä. Näin apu on lähellä, jos ja kun sellainen tilanne vauvan kanssa tulee, että apua tarvitsee pyytää.

Nyt alkoi jo joulukuu ja arki on sujunut rauhallisesti ja melko normaalisti. Vauvan laskettu aika on maaliskuun lopussa, joten synnytykseenkään ei enään kovin kauaa ole. Lukio-opiskelut on saatu järjestettyä tilanteeseen sopivaksi ja muutkin asiat ovat nyt aikalailla hallinnassa.

Vaikka mä olen iloinen ja kiitollinen, niin tää tilanne ei ole ollut helppo. Kaiken järjesteleminen on vienyt paljon aikaa, voimia ja rahaa, mutta silti en kadu mitään. Tää on ollut uus ja pelottava tilanne mulle, sekä lapsen isälle. Lapsen isä kuitenkin lupasi kantaa oman tietynlaisen vastuunsa meidän lapsesta.

Multa kysytään tosi usein, että eikö mua pelota, kun mun nuoruus menee ja kaikki kaverit juhlii ulkona sun muuta. Ja hyvin yksinkertainen vastaus tähän on, että ei. Tottakai se pistää mietityttämään ketkä kavereista jää oikeasti tukemaan, mutta siinähän ne todelliset ystävät mitataan. Vaikka vauva tulee viemään PALJON aikaa, en silti koe ettenkö vois koskaan enään kokea mitään. Enään en saa elää niin sanottua ’itsekästä’ elämää ja päättää yhtäkkiä yksin lähteä vaikka ulkomaille. Mutta silti voin reissata, enkä koe sen olevan ongelma, että vierellä on mun tytär. Voin edelleen kokea paljon kaikkea, eikä lapsi vierellä tee siitä mitenkään mahdotonta.

Mä oon just nyt maailman onnellisin siitä, että saan olla just tässä. Mä oon maailman onnellisin siitä, että saan mahdollisuuden tehdä toisesta paremman version itsestäni ja pitää huolen ettei mun tytön tarvi koskaan olla yksin.

Koko mun 2020 vuosi on ollut niin outo, mutta samalla ihana ja tosi tapahtumarikas.Ja kuten alussa puhuin, että aloin tän kaiken tapahtuneen takia uskoon siihen, ettei mikään tapahdu ilman tarkoitusta ja nyt todellakin toivon ja uskon että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Ehkä se selviää joku päivä vielä.