”Täällä tuntuu ihan mummolalta” totesi yksi ystävistämme kyläillessään Nuutiskodissamme. Se juuri oli paras kohteliaisuus. Vaikka välillä mietinkin onko vähän hullua rakentaa mummolafiilistä kun ei ole mummo, niin ainakin juuri  nyt se tuntuu mukavalta. Kaupunkikodin valkoisen vastapainoksi seiniin vedettiin heti ensimmäiseksi vihreä tapetti ja keinutuloli asetettiin paraatipaikalle. Korillinen villasukkia odottaa tulijaa eteisessä ja pelargoniat yritetään säilyttää hengissä talven yli. Tämä kuulostaa kyllä ihan vakavasti otettavalta mummoilulta. Yhtä vähän kuin olen käsityöihminen (kts. postaus ”Eripituiset verhot ja muita epäonnistumisia”) olen myös viherpeukalo, ja siksi en menisi laittamaan rahojani likoon pelargonioitten puolesta, mutta muuten aion olla ihan vakavasti otettava mummokokelas. Isovanhempani ovat hankkineet peilin ja piirongin samoihin aikoihin kun talomme on noussut Nuutiksen kulmaan. Ne hyrisivät heti yhteistä säveltä vaikka eivät tienneet toisistaan  mitään yli kuuteenkymmeneen vuoteen . Toivottavasti omat mummoni, joita en ole koskaan saanut tavata, katselevat pilven reunalta ja kasvattelevat salaa pelargonioitteni lehtiä kun me olemme poissa.