Kaupunkikodissamme ei ole saunaa. Tai on, taloyhtiön sauna vintillä. Sinne kuljetaan perinteisesti läpi viileän kanahäkkien reunustaman käytävän. Sauna on iso ja puhdas. Siellä on mietitty monia syviä aatoksia ja vähemmän syviä kun kaksi tärpästikkeliä ravaa ovissa shampoot ja miljoona päivän polttavaa aihetta päässään. Kakkoskodin hankinnan jälkeen kaupunkivinttisaunassa ei jostain syystä ole käyty kertaakaan. Nuutis-saunamme on pieni ja pateettinen. Mutta ihan hyvällä ja kotoisalla tavalla.  Viime viikonloppuna koko alakerta haisi, siis oikeasti HAISI, eukalyptukselle kun kaksi esiteinineitiä päätti kokeilla kuinka paljon saunatuoksua mahtuu pieneen ja pateettiseen saunaaan. Luin juuri jostain että saunoja ei oikeastaan saisi vertailla. Mihinkähän se perustui…  Varmaan siihen että sauna, oli sitten minkälainen hökkeli tai koppi tahansa, on aina omistajalleen arvokas. Ei ehkä ole ihan sattumaa että minäkin halusin ensimmäisenä saada kuntoon juuri saunakerroksen. Visio valkoisesta pukuhuoneesta syntyi jo ensikäynnillä talossa. Silloin kun autonrasva, hiekka ja eriparimatot vielä peittivät lattiaa. Kakkoskodin sisustus rakentuu pikkuhiljaa. Uneksin korituolista ja pehmusteista pukuhuoneessa. Puuhyllystä ja kauniiden pyyhkeiden pinoista. Mutta juuri nyt riittää valkoiset seinät, pehmeä matto ja pieni penkki jossa muistuttaa itselleen: Minulla on oma Sauna.