Mitä ihmettä! Lasten riitely ja riehuminen eivät jääneetkään kaupunkiin. Ääntä korotettiin ja kasvatuskeskusteluja käytiin kuten ennekin. Tavaroita unohdeltiin ja niitä meni rikki. Välillä oli liikaa ääntä, välillä epäilyttävän hiljaista. Omakaan rentoutuminen ei loksahtanut päähän kakkoskodin oven aavaamishetkellä. Missä vika? Kaupunkiin palattuamme, työkoneen äärestä tilanne näyttää jo selkeämmältä, tai oikeastaan realistisemmalta. Melukylä, myös se pään sisäinen, siirtyy mukanamme kaupungista kakkoskotiin ja takaisin. Homman juju ei voi olla siinä että kuvittelee kaiken olevan seesteistä ja selkeää kun pääsee siirtymään paikasta toiseen. Homman juju täytyy olla siinä että stressaamisen ja säksätyksen välissä voi ottaa uuden termoskuppinsa ja käyskennellä vaahteranlehtien seassa jotka ovat tippuneet oman pihan puusta. Että voi tuijottaa ikkunasta naapurin kissaa ja lintulaudan ensimmäisiä vieraita. Että saa halata kummilapsia eteisessä pitkään ja tietää että ne tulevat takaisin. Nämä hetket täyttivät murto-osan lomaviikosta mutta ne olivat siellä.