Niin innolla kuin kannoimmekin sisään sohvaa ja taulua, kippoja, kuppoja ja mattoja, lähdön haikeus oli selvästi aistittavissa. Talossa asui vielä entisen asukkaan lämmin henki. Mietin onko minulla oikeus tuulettaa sitä ulos. Iltapäivällä pihaan ajoi auto, josta nousi iäkäs mies, uusi naapurimme. Kädenpuristus oli lämmin, tervetulotoivotus aito, mutta  mutta samalla hän selvästi kaipasi muualle muuttanutta, pitkäaikaista naapuriaan. Eikä hän ollut ainoa. Päivän mittaan useammasta pihasta vilkuteltiin. Kaikkien mielestä tulomme oli mukavaa. Mutta samaan aikaan päidemme yläpuolella lensi muuttolintujen leveä aura kuin merkiksi siitä että lähdöt ovat yhtä tärkeitä kuin tulot. Onneksi jäi lasilinnut. Ne eivät lentäneetkään emäntänsä mukana uuteen asuntoon vaan jäivät tarkkailemaan talon touhuja pihakivetykselle. Ehkä ne tarkkailevat pihatietä. Jos vaikka kesällä sieltä kuuluisi tutut askeleet. Jospa vanha emäntä istahtaisi kuistille juomaan kupin kahvia niin kuin ennen. Ainakin hän olisi tervetullut! Niin me sanoimme.