Vihreän ikävä

Kännykässä on monta kuvaa kukkasipulipusseista. Räpsin niitä innolla muutama viikko sitten puutarhamyymälässä ja suunnittelin kuinka pääsiäisloma sujuu mukavasti aurinkoisessa säässä maata kuopsutellen. Edellisviikonloppuna haravoimme koko pihan, iloitsimme kuinka nurmikko heräillessään saa nyt hyvin happea. Pitkäperjantaina auton kaartaessa pihaan kävi selväksi että kuopsuttelu ei kuulu pääsiäisohjelmaan. Pihaa peitti kauttaaltaan kunnon lumikerros. ”Toisin silmin” postauksessa ylistämästäni nurkkauksesta esiin nousseet helmililjat värisivät hyytävässä tuulessa, oven pieleen laittamani narsissit riipputtivat jäätyneitä keltaisia kruunujaan. Hetken aikaa harmitti oikein kunnolla. Mutta sitten: mitä sellaista tämä paikka tarjoaa, jota kaupunkikotimme ei: voi aloittaa jokaisen illan saunomalla, voi sytytttää kevään väriset kynttilät ja iloita rairuohosta jonka talomme kasvatti poissaolessamme multaan jättämistäni siemenistä, voi koota lapsille vanhan kerrossängyn ja kuulla heidän nukahtavan sinne sovussa (ja olla muistelematta päivän ei-niin-sopuisia episodeja), voi löytää mahtavia metsäreittejä, voi hauduttaa rakkailleen possuragua ja syödä sitä rauhassa, voi istua miehen kanssa kuistilla (toppatakissa ja villapipo päässä) ja kuunneella lintukuoroa, joka kieltäytyy uskomasta että takatalvi on tullut. Kevättä kohti mennään, vaikka väkisin!