13/6/2015, Akuliinan päivä
On ehdottoman olennaista, että aloitan tämän blogin Akuliinan päivänä. Paitsi no, en tiedä miten tämä nyt eroaisi kaikista aiemmin aloittamistani blogeista, loppujen lopuksi olen jotenkin aina lähtenyt suurilla odotuksilla näihin hommiin ja sitten kirjoittaminen on vaan kuihtunut.
Joka tapauksessa, aloitan nyt jälleen. Sen takia, että koen jollain tavalla uuden vaiheen alkaneen. Sen takia, että tunnen vain jotakin tarvetta kirjoittaa niin, että joku voi lukea sen ja ottaa siihen kantaa. Sen takia, että yritän luoda itselleni edes jonkin kanavan, jossa voin jakaa asioita tunkeutumatta ihmisten uutisvirtoihin. Ja loputtomasti muita syitä.
Tässä kohti jaan faktoja itsestäni. Yksinkertaisten lauseiden muodossa, kauheasti kelailematta.
Olen 20, vaikka aika harva uskookaan, että se voi olla mahdollista, koska tunnun niin paljon vanhemmalta. Toisaalta usein musta tuntuu, että oon ihan pieni.
Opiskelen kahta tutkintoa samaan aikaan. Jengi yleensä ihmettelee, miten se voi olla mahdollista, ja miten oikein jaksan. Rankkaahan se on, mutta vähemmän rankkaa kuin se tosiasia, että en ole luovuttaja. Toinen kouluista on konservatorio, jossa käsittelen asennevammojani soittamista ja musiikin kuuntelua kohtaan koetellen ja kysellen. Pääinstrumenttinani on saksofoni, joista soitan pääasiassa alttoa ja baritonia. Sivuinstrumenttini on huilu, joka antaa mulle mahdollisuuden soittaa myös sitä niin hyvää klassista.
Konservatorion ohella opiskelen musiikkitiedettä yliopistossa. Mulle se perustuu pitkälti lukemiseen, kirjoittamiseen ja pohdiskeluun, mitkä ovat soittamisen ohella kovin rakkaita ja joita ilman maailma tuntuu vajavaiselta. Toisaalta koen myös usein henkisiä tenkkapoita ja huonommuuden tunnetta, koska aivoni eivät pysty sulattamaan kerralla kaikkea, mitä toivoisin niiden voivan. Ehkä vika ei tosin olekaan siinä, vaan itsensä syyllistämisessä, josta koitan oppia pois.
Työnkuvan puolesta teen työharjoittelua festivaalituotannossa, mikä on ihmisläheistä, järjestelmällistä ja samalla niin yllätyksellistä työtä. Opin jatkuvasti uutta, ja koen pääseväni oikeasti tekemään asioita. Verratessani sitä aikaan, jolloin työskentelin pitkissä vuoroissa tarjoilijana, vain niistä saadun palkan vuoksi, olen nyt huomattavasti köyhempi ja onnellisempi.
Mitä muuta sitten puuhaan jäljelle jäävällä, vaihtelevan vähäisellä vapaa-ajalla? Kokkaan. Luen kirjoja. Kasvatan kasveja. Kuuntelen erinäisiä levyjä ja käyn keikoilla, vaikka se onkin yksi vaikeimmista jutuista. (Sitä pitäisi kai tehdä enemmän. En tiedä mihin musiikissa tartun.) Yritän huolehtia ihmissuhteista, vaihtelevalla epäsosiaalisen ja sosiaalisen välimuodon menestyksellä. Ajattelen ja yritän irtautua riippakiviksi koetuista jutuista. Juon teetä.
Huh. Nyt aloitin. Saa taas nähdä, mitä tulee käymään. Luultavimmin turhautumisia, yhden sanan lauseita, vaihtelevissa määrin kuvia, sekavia kuulumisia. Mutta se on muuta kuin pakottamatonta kirjoittamista. Jota mun nyt vain täytyy tehdä, että ”pakollinenkin” kirjoittaminen sujuisi.
Katsotaan, mitä Akuliinan päivän jälkeen tapahtuu. Nyt aion kohottaa mate-kupin huulilleni, jatkaa Aivovuodon kuuntelemista ja lukea artikkelia populaarin ja korkeakulttuurin eroista. Odottaa huomista, jonka ajatuksena on joogata, opiskella, lukea, pohtia ja kirjoittaa lisää edellä mainitusta aiheesta, pestä vessa ja syödä viikonlopun tarjoilijakeikalta dyykattuja kasviksia. Suunnitelma kuin suunnitelma.
Aivovuoto feat. Yona – Fantastik Voyage
https://open.spotify.com/track/1wC8rSnz6kbMcEwLyL0teB