Laiskuuden huippu

Olen ollut laiska ennenkin, omalla tavallani. Mutten ihan näin laiska kun nykyään. Sairaslomani vain pahentaa tilannettani, vai onko pohjalla väsymys. Alentunut veren rautapitoisuus. Passivoituminen? Vai mitä ihmettä?

Näkisitte kalenterini viikkosuunnitelman. Maanantaina, lehtihyllykön järjestelyä, matkalaukun roudaaminen häkkivarastosta, auringonpalvontaa omalla terassilla. Tiistaina, lääkärissä käynti. Keskiviikko, sotasuunnitelma, mitä ottaa mukaan matkalle, kosmetiikkatuotteiden karsiminen. Alustavasti pakkaamista. Torstai, pakkaamista, passien ja muitten dokumenttien metsästys. Synttärilahjan paketoiminen, synttäriloru korttiin. Perjantaina, matkalaukun final-check, vitamiinit ja särkylääkkeiden pakkaaminen, synttärit, aikaisin petiin. Lauantai, kolmelta ylös, tukka fiksattava, jumpsuittiin ahtautuminen (vatsa), lentokentälle meno, aamupala, vesipullo-ostokset ja vihdoin lomailemaan etelän lämpöön. 

Ikävä kyllä väsymys-laiskuus-mikälie vetää suunnitelmat minimiin. Vain pakolliset asiat pitää tehdä. Maanantai ei mitään, Tiistai lääkäri, Keskiviikko matkalaukun roudaaminen, Torstai pakkaaminen, Perjantai lahjan pakkaaminen, tavis teksti korttiin, ei runoilua, yötä-myöten valvomista. Lauantai, torkkumista puoli neljään, kiire, stressi, tukka – no menkööt tällaisena kun se on. 

Mitä ihmettä, nuori nainen ja näin patalaiska? Lohduttakaa joku ja kertokaa että se kuuluu raskauteen ja on normaalia? 

Ja pakko lainata Vappu Pimiän sanoja Korkojen kera ohjelmasta, milloin ihmeessä se puhuttu keskiraskauden hehku tulee? 

Ps. Eilisestä shoppailusta seisovat vaatekassit vieläkin eteisen lattialla koskemattomina. Jospa illemmalla hengittäisi syvään, kokeilisi vaatteita uudestaan ja toteaisi että hei. Tämä on nyt tällainen asia elämässäni. Vatsani kasvaa koska vauvakin kasvaa. En minä, vauva,piste.