Totaalinen tekemättömyys, viekö se järjen?

Tuntuu että valitan lähes aina, tai nykyään. Ennen kun minulta kysyttiin kuulumisia löytyi takuuvarmasti jotakin mukavaa ja positiivista keskusteltavaa. Mietin tänään käydessäni työpaikallani että kohta ihmiset eivät enää uskalla toistaa kyseiset sanat,

mitä sinulle kuuluu?

On hermoja raastavaa, ja pääkopalle vaikeaa sisäistää ja ymmärtää tämä nykyinen tilanne. Se tilanne etten pysty käymään töissä, en voi liikkua yksin kaupungilla, sillä kun vaivat alkavat haluan hyppiä auton kytiin, vetää penkin makuuasentoon ja pyytää ystävällisesti mieheni ajamaan kotiin mahdollisimman nopeasti. En pysty nostamaan mitään painavaa, ja jos tiputan jotakin lattialle saan kaivaa sen jalalla sieltä ylös tai vain todeta että olkoot. 

En pääse aina omin nokkineeni ylös sängystä tai sohvasta, joskus rullaan reunalle ja ponnistan itseni pystyyn tai pyydän mieheni ojentamaan kättään. Kävely on hidasta, liikunta on minimissään. Enkä enää pysty kävelemään maratoonarin lailla. Ja mitä pahinta, pahimmassa tapauksessa minut voidaan määrätä vuodelepoon. Jos ei pysty ottamaan rauhallisesti, kuunnella omaa kehoaan ja vointiaan.

Oikeasti, sydämessäni tiedän että pitäisi ottaa rauhallisesti. Nyt kun voi. Mutta siitä huolimatta on vaikea sisäistää etten enää pysty samoihin asioihin kun ennen raskautta.