Missä pakkaus?

Olin riemusta ratketa perjantaina kun sain viestin puhelimeeni että postissa odottaisi jotakin. Olin lähes satavarma että postissa odottaisi, iso, kova, mutta sisältä niin pehmeä, ihka oikea aarre. Olin väärässä, samalla kun nojasin vatsallani postin tiskin yli huomasin etten ollut saamassa mitään isoa. Sain pienen kassin, tilaamani lastenvaatteita.

Ei vieläkään. Olen odottanut jo äitiyspakkausta ikuisuuden, sama ikuisuus ja odotuksen epätietoisuus. Miksi muut ovat jo saaneet mutten minä? Samaa narinaa ja marmatusta jatkoin keskustelupalstalla. Alussa narisin siitä koska kaikki muut pääsivät neuvolaan ennen minua, sitten rakenneultraan, lääkäriin ja nyt he olivat saaneet äitiyspakkauskenkin ennen minua. Samoilla viikoilla, samoina päivinä täytetyt ilmoitukset ja kaavakkeet. 
Silti jäin ilman aarrettani.

Kävelessäni postiin tunsin liitäväni rappuja ylös, toki olin hengästynyt mutta piru vie. Minulla oli kiire, halusin avata pakkauksen. Hypistellä vaatteita, herättää miehen uniltaan. Keittää kahvit ja levitellä vaatteet lattialle. Ja vain ihailla, ihailla pienen pieniä vaatteita. Pistää osan pesuun, ripustaa, silittää vaatteita ja viikata ne takaisin laatikkoon odottamaan. Odottamaan hetkeä jolloin niitä saisi taas hypistellä. 

Kotiin päästyäni ypistelin tilaamani lastenvaatteita, ja esittelin miehelleni kuinka lasten rukkaset ovat muuttuneet. Nykyään niissä on jopa vetoketjut sivuilla. Hypistelin retro-haalaria muttei se tuntunut niin hyvältä kun kuvittelin. Ei, ei vaan tuntunut niin ihanalta, etenkin kun olin koko viikon odottanut kuumeisesti äitiyspakkausta.

Nyt on uusi päivä, uudet kujeet ja uudet postit odottamassa. Kunhan minua odottaisi tänään tieto paketistani, saapumisilmoitus postista. Ilmoitus siitä että olen vihdoin saanut aarteeni!