Häpeä kaupan kassalla

Väitin vielä viikonloppuna ystävälleni kuinka minun raskaudessa ei ole himoja. Puppua, sunnuntaina se iski kylmänä vasten kasvoja.

Suklaahimo, popcornia. Suklaapoppareita.

Ennen tällaista ruokahimoa olin kärsinyt pesuainehimosta, pakko on haistella pulloja kun pyykkää. Ja ainakin toistaiseksi ei ole mieli edes tehnyt maistaa. Kuten jollain odottajilla. 

Katselin kelloa, hieman yli 21. Mieheni oli lähtenyt yövuoroon ja seilasin asunnossa edestakaisin. Avasin joka-ikisen kaapin mitä asunnosta löysin. Selasin pakkasessakin jokaisen pussin läpi toivossa suklaasta. Kaapista tarrautui käteeni ulkomailta tuotu omena tee. Yritin sillä hillitä kyseistä himoani mutta turhaan.

22.30 päätin etten enää voisi elää nahoissani ellen saisi suklaata ja poppareita. Samassa, erikseen tai yhdessä mössössä kaikki. Salamana vaihdoin yökkärin, ja laskin lantit lompakossa.

Onneksi lähikauppa on auki 23 joten himoista viisi, tavaraa saisi jos kehtaisi tiskille kärrätä. Kehtaaminen ei johdu siitä että häpeäisinkö ostaa samalla paketin popcornia ja suklaalevyn. Lähinnä minua hävettää turvonnut ulkomuotoni. Ulkoilutakkini alla olen raskaana, vatsani pyöristyy mukavasti eikä enää ole pelkoa siitä että joku pitää minua lihonneena. Sen sijaan ulkoilutakki päällä näytän 15kg lihonneelta ja naamassa kukkii finnit kun viimeistä päivää.

Mitä ihmettä ihmiset miettivät kun joku lyllertää yömyöhään lähikauppaan, ostaa tällaista roskaa, finnit loistaen.
Kyllä saan hävetä, mutta kyllä himot voittaa häpeän. 

Ensi kerralla jos himo iskee niin kyselen kiltisti mieheltäni, ja jos hän ei niitä hae niin pitää ainakin himoni poissa. Hetken.