Hinku takaisin.

Työnarkomaani, tylsistynyt, ulkopuolinen, yhteisöllisyys. En tiedä mitä minussa vetää takaisin töihin, ikävöin joskus sinne ja taas toisinaan haaveilen työstä kotona, tietokoneen ääressä. Lomailu, ja ero työelämästä on mukavaa alussa, ne ensimmäiset viikot kun voi vaan olla. Tekemättä mitään, tuntematta mitään syyllisyyttä. Kuukausi menee vielä, mutta sen jälkeen paluu todelliseen elämänrytmiin vetää puoleensa. Ne aikaiset aamut, aamukahvi, työkaverit ja kolleegat. Ajatusten ja tunteiden purkamista. Työntekoon kun sisältyy niin paljon muutakin kun puhdas työnteko.

Tiedän ettei paikkani tällähetkellä ole kenttätyöskentely, raskaana minut oltaisiin jo kaksi viikkoa sitten siirretty saraslomalle tai kevyempiin työtehtäviin. Minulle muistutetaan jokaisella käynnillä työpaikallani etten saisi potea pahaa oloa, työkyvyttömyydestäni. Esimiehet kannustavat itsensä hemmotteluun, nyt pitäisi nauttia. Käydä elokuvissa, näyttelyissä, harrastaa taidetta koko rahan edestä. Käydä kävelyllä, kahvilassa. Minulle on jopa ehdotettu päiväohjelmaa viikon jokaiselle päivälle. Vaikka pitäisi olla iloinen siitä että työyhteisössä kehotetaan omaan aktivisuuteen sairasloman aikana ei se minua piristä. 

On siis jälleen aika haudata ”entä jos” ja ”kokeilen”  ajatukset. Pitäisi miettiä syytä kyvyttömyyteen, keskittyä siihen. Vaikka työnteko vetää itseensä kun magneetti, tiedän etten voisi päivääkään elää sillä tiedolla että olen omalla jääräpäisyydellä aiheuttanut lapselleni vahinkoa. 

On siis aika jälleen kuunnella omaa kehoaan, tunnustella supistuksia, ja kohdunkaulan tilannetta. Nauttia määrätietoisista potkuista ja hassun kutittavista kuperkeikoista. Kerran sitä ollaan ensimmäistä kertaa raskaana. Kyllä sitä työntekoa ehtii myöhemminkin. Jos tämän vaan saisi ensin taottua omaan päähän, lapsi ensin työ viimeisenä.