Kun selkä sanoo raks ja vatsa pam!

Liikutan rankaani oikealle, rutisee ja paukkuu. Jatkan kiertoa vasemmalle sama juttu. Edessä tuntuu jämerä potku, toinen, kolmas. Vauva taitaa luulla että äidillä on edessään jumppatuokio. Eipä ole tällä kertaa.

Taas on takana päivä kun selkä sanoo yhteistyösä irti, kylkiin sattuu ja jokainen liike on urheilusuoritus. Ajattelin aamuisen uurastuksen jälkeen kiittää itseäni kun kahden-kolmensadan vatsalihasliikkeen jälkeen. On sangen outoa miten itsestäänselvyydestä, liikkumisesta ja sängystänouseminen voi tuntua yhtäkkiä niin palkitsevalta. Etenkin kun suorituksesta selviytyy itse, ja suhkot lyhyen ajan sisällä.

Nauran edelleen aiheelle ”Raskaus ja liikunta”. Se ei tunnu mitenkään järkevältä, edes realistiseltä. Olemme tehneet mieheni kanssa sopimuksen, tai viikkosuunnitelman. Käymme yhdessä, kävelyllä rannassa edes kerran viikonlopun aikana. Minä hitaasti, ja mieheni spurttaillen, pysähtyvän ja kyselevän josko voisin lisätä tempoa. Kävelen kuulemma  liian hitaasti.

”Helvetti, syyttäkö mä tässä sairaslomalla olen”, ”hidasta. Odota!” (Jumalauta, juostakko tässä tarvii, nyt tulee supistus. Pysähtyisi nyt saatana). ”Älä nyt juokse koko ajan”.  Kotona, ”Sain taas supistuksia, kivuliaita sellaisia matkalla, voitaisko kävellä ensi kerralla vielä hitaammin?”. 

Ei saisi valittaa, upeaa kahdenkeskeistä aikaa luonnossa, raittiissa viileässä ulkoilmassa. Kumpa mieheni vain oppisi hidastamaan, nauttisi vaikka luonnosta tai maisemista sillä aikaa kun suoritan oman ennätykseni. Liikkumisesta raskaudenaikana.