Meillä on sydän, emme ole koneita
45 minuuttia: Uupuneet hoitajat työstään: Ei kiitos!
Työskentelen hoitoalalla, enkä kykene siihen enää raskauteni takia. Fysiikkani, siis selkäni petti jo alkuraskaudessa. Jonka jälkeen alkoivat supistukset, nostotilanteissa. Niissä tilanteissa kun teen työni parhaani mukaan, nostan, käännän ja yritän tehdä toisen ihmisen elämästä hyvän. Samalla kun kärsin kivuista, ja pelosta omasta kehostani.
Olen ollut kohta jo kaksi kuukautta poissa työelämästä, ja huomenna on minun osaltani viimeinen kokeilu. Lääkärini olisi kirjoittanut sairaslomaa äitiyslomaan asti mutten halunut. Haluan kokeilla vielä kerran, jos kestän. Sisimmässäni tiedän jo nyt idean olevan hullu, ei tällä vartalolla pysty työskentelemään. Se tuntuu ikävältä.
Kestämistä on ollut jo ennen raskautta, fyysisesti mutta eniten psyykkisesti. Työni on ollut hyvin raskasta, ja on ollut kaikissa paikoissa missä olen työskennellyt. Potilaat vaativat hoitajiltaan tiettyjä asioita, yritämme palvella heitä parhaamme mukaan hymyillen niin kun ihminen palveluammatissaan tekee. Teemme fyysisesti raskasta työtä, ja kehomme muistuttaa meitä siitä vielä seuraavanakin päivänä. Monenko hoitajan odotetaan työskentelevän alalla eläkeikään asti? Jos eläkeikää ajotaan nostaa vuosi vuodelta?
Vuorotyössä hoitajan on vaikea rauhoittua ja valmistautua seuraavaan työpäivään, yötyössä on oma riskinsä erakoitua. Muuttua epäsosiaaliseksi, perheelämä kärsii. Talvisin lähdet pimeään aikaan töissä, ja herättyäsi on taas pimeää. Onko päivisin lumisade vai aurinkoa, sillä ei ole väliä. Nukut, syöt, teet työtä.
Kun ihminen sairastuu, pysyvät samat toiveet, rutiinit ja haaveet kun ennen sairastumista. Joskus vaatimukset voivat olla epärealistisia,eikä meillä ole resursseja viettää aikaa jokaisen potilaan luona niin kauan kun haluaisimme, olemme ihmisiä, emme robotteja. Meillä on sydän, haluamme auttaa ja palvella, mutta kiireen edessä saamme haudata nekin pienimmät haaveet hyvästä hoitosuhteesta. Sitä on monen vaikea ymmärtää, jopa omaisten. Olemme ihmisiä, olemme hoitajia, kohtele meitä hyvin. Teemme parhaamme, jos emme tekisi hoitotyötä sydämestämme, emme olisi tässä. Edes yksi kaunis hymy tai kiitos voi pelastaa raskaan päivän. On väärin haukkua hoitajia laiskoiksi mediassa, omaiset näkevät ja kokevat vain hetken siitä mitä työpäiväämme todellakin kuuluu. Jos istumme kahvikuppi kädessä ei se tarkoita etteikö meillä olisi työtä, pidäthän sinäkin kahvitaukoa omalla työpaikallasi?
Vaikka vanhuspalvelulakia uudistettaisi ei se muuta sitä todellisuutta ettei hoitajia ole riittävästi. Työmme on muihin töihin nähden raskasta, huonopalkkaista eikä se tue terveellisiä elämäntapoja. Työrytmimme vaihtelee, unesta on vaikea iltaisin saada kiinni. Siitä huolimatta pitäisi jaksaa reippaasti hymyillä ja palvella heti aamusta.
Moni hoitoalalla oleva miettii uran vaihtoa. Työn kuormittavuuden ja palkan takia. Emme ole ahneita, teemme raskasta työtä josta saamme tuurilla n. 1900 euroa kuukausipalkkaa. Siitä huolimatta että vietämme viikonloput, illat ja pyhät töissä.
Jos palkkamme laskettaisiin hieman realistisemmin kuvaamaan työmme sisältöä, uskon että myös ne 10.000 hoitoalan ammattilaista jotka ovat valinneet muun alan saattaisivat palata. Miten voi olla että naapurissa hoitajat (lähihoitajat) saavat lähes saman palkan kun kolleegat suomessa, vaikka he tekevätkin vain 80% työpäiviä. Ruotsissa myös hoitajat jaksavat paremmin fyysisesti ja psyykkisesti.
Emme ole robotteja, en minä eikä kukaan muukaan hoitoalalla työskentelevä. Kannattaisiko samalla kun uudistetaan vanhuspalvelulakia, tutustua ruotsissa olevaan malliin? Tai norjaan?