”et kyllä taida olla penaalin terävin kynä”

Kiitos mieheni muistutuksesta. En siis ole ollut ennenkään mikään järjen jättiläinen mutta raskauden myötä tuntuu että viimeisetkin rippeet aivosoluista kuihtuu pois. Tai ainakin kuihtuu sen verran että huomaat sen itsekkin. Hauskahan siitä on vitsiä heittää kun ei tiedä miltä toisesta tuntuu. 

Tästä oiva merkki on eilinen puhelu äitini kanssa. Sovimme että käymme kiertämässä kaupoissa, vierailemme ukkini luona ja käymme hänen puolestaan kaupassa. Tänään äitini ihmetteli kovasti huomista, olin koko ajan puhunut keskiviikosta. Tarkoitin tiistaita. 

Esimerkki numero kaksi. Kävin kaupungilla vaatekaupoissa, kokeilin vaatteita ja mukani lähti vatsan/selän tukivyö. Siitä huolimatta stressasin koko kotimatka siitä että olen hukannut vaateostokseni jonnekkin. Verkkopankin mukaan sellaisia ostoksia ei ole tehtykkään. Outoa? Olin melkein satavarma! Ostinko oikeasti vain tukivyön?

Esimerkki numero kolme. Unohdin millä raskausviikolla olen ja vastasin lastenvaatekaupan myyjälle 12.  Ei ihme että hän hieman kauan ja pitkään katseli vastaani. Oikeasti olen raskaus viikolla 15 perjantaina 16. En siis viikolla 12. Ja vatsani on aivan liian valtava viikoille 12. Hih. Mitäköhän hän oikein ajatteli? 

Esimerkki numero neljä. Nimet menevät sekaisin + termit sinä, minä hän, äh nekin sekoittuvat. Kerroin miehelleni iloisesti että HÄN varmaan pelkäisi hevisauruksia jos ne tulisivat jossain kadulla (tapahtumassa) vastaan. Ilme oli melkoinen kun hän ihmetteli miksi lasten musiikkibändin maskotit pelottaisivat, aikuista miestä. Oikeasti tarkoitin tuttavani muksua. En miestäni. 

Esimerkki numero viisi. Lähden häkkivarastoon väärällä avaimella ja lisäksi painoin hississä omaa kerrosta ja ihmettelin kiroilen miksei hissi liiku mihinkään ja miksei ovet sulkeudu. Tyhmä.

Olen ollut laiska ennenkin, omalla tavallani. Mutten ihan näin laiska kun nykyään. Sairaslomani vain pahentaa tilannettani, vai onko pohjalla väsymys. Alentunut veren rautapitoisuus. Passivoituminen? Vai mitä ihmettä?

Näkisitte kalenterini viikkosuunnitelman. Maanantaina, lehtihyllykön järjestelyä, matkalaukun roudaaminen häkkivarastosta, auringonpalvontaa omalla terassilla. Tiistaina, lääkärissä käynti. Keskiviikko, sotasuunnitelma, mitä ottaa mukaan matkalle, kosmetiikkatuotteiden karsiminen. Alustavasti pakkaamista. Torstai, pakkaamista, passien ja muitten dokumenttien metsästys. Synttärilahjan paketoiminen, synttäriloru korttiin. Perjantaina, matkalaukun final-check, vitamiinit ja särkylääkkeiden pakkaaminen, synttärit, aikaisin petiin. Lauantai, kolmelta ylös, tukka fiksattava, jumpsuittiin ahtautuminen (vatsa), lentokentälle meno, aamupala, vesipullo-ostokset ja vihdoin lomailemaan etelän lämpöön. 

Ikävä kyllä väsymys-laiskuus-mikälie vetää suunnitelmat minimiin. Vain pakolliset asiat pitää tehdä. Maanantai ei mitään, Tiistai lääkäri, Keskiviikko matkalaukun roudaaminen, Torstai pakkaaminen, Perjantai lahjan pakkaaminen, tavis teksti korttiin, ei runoilua, yötä-myöten valvomista. Lauantai, torkkumista puoli neljään, kiire, stressi, tukka – no menkööt tällaisena kun se on. 

Mitä ihmettä, nuori nainen ja näin patalaiska? Lohduttakaa joku ja kertokaa että se kuuluu raskauteen ja on normaalia? 

Ja pakko lainata Vappu Pimiän sanoja Korkojen kera ohjelmasta, milloin ihmeessä se puhuttu keskiraskauden hehku tulee? 

Ps. Eilisestä shoppailusta seisovat vaatekassit vieläkin eteisen lattialla koskemattomina. Jospa illemmalla hengittäisi syvään, kokeilisi vaatteita uudestaan ja toteaisi että hei. Tämä on nyt tällainen asia elämässäni. Vatsani kasvaa koska vauvakin kasvaa. En minä, vauva,piste.