Saahan se sattua?

Viikolla 16 taisin tuntea ensimmäiset kuplat puhkeavan. En halunut villitä itseäni kokonaan, sillä kyseessä olisi voinut yhtä hyvin olla ilma joka liikkuu suolistossa tai vatsani murinaa ja ääntelyä muutenkin.

Viikolla 19 tunsin hentoisia voltteja, ne muistuttivat hentoisia kuperkeikkoja. Tai vappuhyrrältä joka surisee tuulesta yhä kovempaa ja kovempaa.

Viikolla 21 tunsin ensimmäisen potkun joka oikeasti tuntui ikävltä. Se oli pienokaisen merkki siitä että äidin joka iltainen dopplerisekoilu saisi riittää. Tämä potku näkyi ja tuntui. Ihmeellistä tämä raskaus! 

Viikolla 22+2 en ole tuntenut kun muutaman hassun nykähdyksen, ja nekin istualteni. Tämä on jo sinäänsä suuri saavutus sillä tunsin sen istualteni, en maaten ja keskitysti kuten tavallisesti. 

Olen hieman hysteerinen, sillä haluan tuntea potkut heti herättyäni. Jos en tunne niitä kipittelen karkkikaapille ja nappaan sieltä suklaata tai muuta ylimakeaa aamupalaksi. En olisi koskaan ennen edes kuvitellut syöväni suklaata aamupalaksi, mutta mitä ei äiti tekisi lapsensa takia. Ikävä kyllä tiedän mitä suklaa saa aikaiseksi, se herättää pienessäkin unessa olevan veijarin potkimaan.

Jos vietämme mieheni kanssa aikaa sängyssä, haluaa mieheni tökkiä mahaani samalla tavalla (näyttävästi) kun kätilö. Silloin kun hysteerinen äiti ei ole lastaan kiusaamassa, ja aamuiset potkusessiot on jo ohitse. Silloinkin kiusataan ja herätetään pienokainen väkisin unestaan. Mutta mitä ei isä tekisi lapsensa takia. Ikävä kyllä isän mielenkiintoi ei pysy niin kauan että hän jaksaisi niitä potkuja odotella, ja tunnustella. Jälleen herätimme nukkuvan lapsen unestaan.

Kun yritän käydä nukkumaan tiuskin miehelleni siitä että vauva on taas huonosti, ja käsken vauvan siirtyä parempaan asentoon. Silloin kun pienokainen on päättänyt tehdä olostaan kotoisan, aloittaa päivittäisen jumppatuokionsa luonnollisesti, ilman makeutusta tai turhia herätyksiä, häntä käsketäänkin jo lopettamaan. 
”Hei älä nyt viitsi, mamma haluaa nyt nukkumaan. Isikin nukkuu jo, nukkuisit sinäkin” tai ” Ai, nyt mammaan sattu, menisitkö toiselle puolelle”. 

Vauva kerrassaan rakastaa maata oikealla puolella, siellä se köllöttää aina. Niin ultrissa kun myös hysteerisen äidin doppleri kokeilun aikana-.Joskus jopa niin näyttävästi että vatsani pyöristyy kivasti oikealle, ja käsin voi tunnustella sitä kivikovaa pattia joka on meidän vauvamme. Joskus olen lähes huutanut kivusta kun on ollut tunne että oikean puoleiset kylkiluut katkeaa. Uskon senkin olevan vauva, joka väkisinkin etsii sitä tilaa oikealta puolelta. 

masu.jpg

PS. Pakollinen mahakuva. 
21+3 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *