Aika kiitää
Ei varmaan ole mikään uusi juttu kenellekään pienen lapsen vanhemmalle, että aika tuntuu häviävän vain johonkin. Jos ennen lapsen saantia tuntui että kalenterista loppuu sivut kesken, niin nyt kun perheeseen tuli sitten se pieni rakkaus pakkaus, tuntuu ettei siinä kalenterissa ole sivuja enää ollenkaan!
Yli kolme kuukautta on nyt vierähtänyt pojan syntymästä. APUA!! Mihin tämä aika on menny? Kovin olin ajatellut että päivittelen blogia säännöllisesti myös pikkuisen synnyttyä, mutta tuntuu etten sitäkään ehdi. Pointsit kotiin teille kaikille ahkerille bloggaajille ,joiden elämää käyn kännykän kautta lukemassa kun on hetki aikaa vain olla.
Mitä sitten meille kuuluu?
Ensimäinen kuukausi oli yhtä usvaa, onneksi kirjoitin suurimmat ajatuset siitä ylös. Nyt jos yritän muistella tuota ekaa kuukautta niin kovin vähän on mieleen jäänyt. Väsymys oli niin mieletön. Ja kun luulin että rupeaa helpottamaan niin Eero lähti töihin. Uusi väsymys iski kuin puun takaa kolmen viikon jälkeen, Eero teki lähes tauotta töitä ja oli raksalla.Me pojan kanssa kotona. Yhtäkkiä olinkin yksin lapsen kanssa ja vaikka Eero oli ainakin yöt kotona, niin erilainen vastuu olikin rankka ottaa vastaan. Ihmeellistä kuitenkin mitä pienen lapsen hymy kantaa aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Onneksi oli loma mitä odottaa, matka äitini luo pohjoseen. Mutta se pelko, mikä iski kun nousin vauvan kanssa lentokoneeseen, yllätti! En ole koskaan aiemmin pelännyt lentämistä, mutta nyt kun mukana oli elämäni tärkein asia, pelotti ihan kauheasti. Onneksi lento meni hyvin ja kotimatkalla ei enää ollut niin paha olo. Viikko äitin hoivissa oli ihana, mutta samalla myös rankka. Äitilläni oli jännetupentulehdus kädessä, eikä hän voinut auttaa pojan kanssa, kun käsi ei kantanut. Ikävä sai myös reissussa ihan uuden käsitteen. Olin ihan varma ensimäisenä iltana että lähden seuraavana päivänä maitojunalla kotiin. KOTI-IKÄVÄ, ensimäistä kertaa aikuisiällä! Tulipahan sekin koettua.
Maaliskuun Rovaniemen reissun jälkeen elämä muuttuikin isosti. Poika oli viikossa oppinut nukkumaan vieressäni ja toisinpäin. Joten perhepeti vakiintui meidän nukkuma ratkaisuksi. Myöskin viikon 24/7 hoitaminen ilmeisesti johti siihen että eroahdistus ilmestyi kuvioihin. Voin edelleenkin käydä kaupassa tai kutomassa vanhaan tapaani, mutta kotona huudetaan suoraa huutoa koko väli kun olen poissa. Selkä kaarella ja suuret kyyneleet silmistä valuen. Voi että se tuntuu kamalalle. Vaikka tiedän että Eerolla ei lopu pinna kesken, eikä pojalla ole mitään hätää isin kanssa, niin ottaa se silti sydämestä, kun tietää että toisella on paha mieli.
Tämän kuun alussa saapuikin sitten Espanjan täti vierailulle. Nimiäiset kolkutteli ovella ja siskoni saapui tervehtimään meitä ja tutustumaan uuteen tulokkaaseen ihan livenä, eikä vain skypen välityksellä. Hänellä on itellä kolme lasta, joten kokemusta pikku kiukuista löytyy omasta takaa. Pääsimmekin ensimäistä kertaa pojan syntymän jälkeen kahdestaan kauppaan!! Ensimäinen kerta meni ihan iteltäni ohi, en edes tajunnut mitä tapahtui, ja kun seuraavana päivänä oltiin taas Eeron kanssa menossa hoitamaan asioita, totesin siskolleni että ihanaa päästä ensimäistä kertaa kahdestaan kauppaan. Sisko vain kysäsi että ettekös te jo eilenkin siellä olleet :D.
Nimiäisiä vietettiin 6.4. ja juhlat olivat erittäin onnistuneet, ainoa harmaa pilvi juhlien taivaalla oli se ettei äitini päässyt paikalle kun sairastui. Skypellä sitten hoidettiin äiti paikan päälle. Poika sai nimekseen UKKO ESKO OLAVI. Ukko nimi oli kristallinkirkkaana ensimäisestä päivästä asti. Pikku-Ukko lempinimeä käytettiin nimiäisiin asti. Esko on isävainaani nimi ja Olavi tulee perintönä isältä pojalle Eeron puolelta monen sukupolven ajalta. Ukon päällä nimiäisissä oli meidän suvun perintöpuku joka on aikoinaan ensi käytössä mun äidin päällä ollut vuonna -54.
Kuva nimiäisistä tervetulomaljan hetkellä.
Seuraava operaatio onkin sitten asunnon myynti. Talo etenee pikku hiljaa ja sinne pitäisi päästä muuttamaan loppukesästä. Asunto olisi siihen mennessä myytävä. Mutta eiköhän tällaiselle pikku kaksiolle löydy pian onnellinen uusi omistaja!
Ukko kasvaa ja voi hyvin (vaikkakin juuri nyt on vähän nuhainen) Joka päivä sitä edelleenkin jaksaa hämmästellä, miten voikaan olla jotain niin ihanaa tähän maailmaan tuotu. Uskomatonta miten tuollainen pieni ihminen ensin kasvaa ja elää minussa ja sitten se putkahtaa (voi kun olisikin niin helppoa) maailmaan ja valaisee pimeimmätkin hetket kirkkailla, utelialla silmillään! 
Nimiäislahjoihin tutustumassa!
Hengissä siis ollaan, ja palailen taasen päivittelemään kun elämältä ehdin. Ihanaa kevään odotusta kaikille!