kun pöly laskeutuu
Tämä kuva tuskin unohtuu koskaan. Tämä on ensimäinen kuva jonka Eero otti Sisusta syntymän jälkeen. Toinen kuva, jota en saa irti verkkokalvoiltani, on se kun lääkäri virvoittelee velttoa lastani käsiensä välissä, kun taas on unohdettu hengittää.
Vaikka sydämeni on pakahtua onnesta, että meillä on nyt kaksi maailman ihaninta lasta, se on samalla myös niin rikki ja väsynyt tästä kaikesta. Tuntuu välillä aivan ylitsepääsemättömän raskaalta lähteä sairaalaan, tai olla lähtemättä. Tuntuu niin väärältä ja pahalta että en voi pitää lastani sylissä kun hän minua tarvitsee. Muutama tunti vuorokaudessa ei vaan riitä. Saatikka muutama päivä viikossa. Vaikka sen vaan nyt on riitettävä. Sisulla on mahtavat hoitajat ja 24/7 seuranta että kaikki on hyvin. Ei vielä pärjättäisi ilman sitä. Mutta kerroppa se mun kropalle, joka ei meinaa millään ymmärtää että onko sitä vauvaa vai ei. Maidon tuotanto hiipuu ja sydän huutaa joka hetki vauvaa lähelleen.
Sitten kun sinne sairaalaan vihdoin pääsee ja saa nauttia pienestä rakkaastaan, on ikävä kotiin miehen ja esikoisen luo. Ukko ei viihdy 5minuuttia pidempään sairaalalla ja senpä takia on pakko vuorotella. Yhdessä on ihan turha lähteä, siitä ei tule kuin paha mieli kaikille.
Onneksi Sisun kotiin pääsy jo häämöttää, kahden viikon päästä olisi tarkoitus Sisun tulla kotiin. Mutta kuinka kauan kestää kasata palaset kasaan jotka levähti pitkin markkia tämän rytinän seurauksena?
Voimat oli vähissä jo ennen Sisun syntymää. Jotenkin sitä jaksoi päivästä toiseen sen ajatuksen voimin että kohta päästään muuttamaan kaikki samaan osoitteeseen ja sitten syntyy pikku kakkonen ja voidaan olla yhdessä koko perhe. Mutta eipäs mene elämä niinkuin suunnittelee tai toivoo. Onneksi sentään Eero oli kolme viikkoa pois töistä Sisun syntymän jälkeen. Että edes välissä oli hetkiä jolloin tuntui ehjältä. Mutta tieto siitä että tämä epätoivoinen arjen yksinpyörittäminen jatkuu vielä ens vuoden puolella ei naurata yhtään. Ja nyt ei olekaan enää vaan yksi peräänkatsottava. Vaan nyt niitä on kaksi, joista toisen kanssa saa alkuun panikoida että hengittääköhän se. Tällä kertaa se huoli ei ole vain äidinhuuruisia pelkotiloja joita elin Ukon kanssa, nyt se on todellista. Vaikka koko ajan ne hengityskatkot vähenee, ja niihin ei ole yli viikkoon tarvinnut puuttua, ei se hetkessä unohdu se pelko oman lapsen selviämisestä. Kylläpä sitä tästäkin suosta joskus noustaan. Se vaan tuntuu nyt niin syvältä ja upottavalta.
Perjantaina koitti arki ja Eero palas leipätyön ääreen. Mikä tarkoitti sitä etten päässyt kolmeen päivään Sisun luo. Tänään olinkin monta tuntia, enkä olis halunnu tulla kotiin ollenkaan. Onneksi kotona odotti ihana esikoinen, joka hihkui riemusta mut nähdessään. Se pelastaa pahimmankin päivän, kun saa ottaa Ukon syliin ja pusutella kuolanaaman kanssa. Luojan kiitos tuosta esikoisesta ja hänen aurinkoisesta luonteestaan. Sen avulla jaksaa nousta aamulla sängystä ja taistella tätä talven pimeyttä ja sydämen surua vastaan.
Nyt elellään päivä kerrallaan, ei edes uskalla ajatella huomista. Kunhan tämän päivän selviää kunnialla aamusta iltaan.
Sen verran on tulevaa ajateltu että loppiaisena vietetään pikkuisen aurinkolapsemme 1-vuotis synttäreitä mummulassa <3 Siitäkin on kohta vuosi kun Ukko tupsahti päiviemme iloksi pari viikkoa etuajassa.