Mitä meille kuuluu?

Nyt kun Eero ja Ukko nukkuu päikkäreitä vierekkäin tuolla makkarissa, ajattelin istahtaa rauhassa alas ja miettiä tuohon otsikkoon vastausta..

Liian harvoin enää ehtii ajatella että mitä meille oikeasti kuuluu?!? Hyvää, on se ainainen vastaus mitä tutuille vastataan tuohon kysymykseen. Ja olen onnellinen että se on rehellinen vastaus meidän perheessä. Meillä on katto pään päällä, on toisemme, terve lapsi, rakennetaan unelmiemme taloa, karvainen ystävä tuhisee omassa pedissään lattialla ja hereillä ollessaan vahtii ettei kukaan tee meille pahaa.

Mutta mitä muuta tuohon kaikkeen sisältyy? Väsymystä, kiukkua, välillä ihan silmitöntä raivoa..  Jatkuvaa puurtamista, siivoamista, pyykinpesua, talon rakentamista (mikä tuntuu loppumattomalta taipaleelta) Huonosti nukuttuja öitä, vaativan lapsen jatkuvaa kitinää, kun ei suostu olemaan hetkeäkään ilman seuraa.. Hiusten lähtöä, tummia silmän alusia, vyötäröllä jumittavia raskauskiloja.. Surua siitä, että maito ei riittänytkään kuin 3kk ja sen jälkeen Ukosta tuli ’korvikelapsi’ joka on syönyt myös soseita siitä asti (hyvällä ruokahalulla).. Epätoivoista asunnon myyntiä, 3 kyselyä 1,5kk:n aikana, alkaa tulla ahdistus.. Kadonnut putkimies, joka hidasti merkittävästi meidän talon valmistumista 3kk:n katoamistempullaan.. Budjetin hupeaminen kova vauhtia, vaikka koko ajan tulee lisää mitä pitää vielä tehdä ja hankkia.. Mutta löytyy sieltä myös rakkautta, hellyyttä, kosketuksia.. Jälleennäkemisen riemua, kun välillä saa käpertyä rakkaan kainaloon pitkän päivän jälkeen ja vaan katsoa aivottomana telkkaria (ja kerätä näin lisää väsymystä)..

Onko vastaus silti: Hyvää, meille kuuluu hyvää? ON Vaikka välillä tekee mieli käpertyä peiton mutkaan, paeta arkea ja itkeä väsymystä. Olen silti onnellinen siitä kaikesta mitä meillä on, niistä vastoinkäymisistäkin. En sellainen sokeri-siirappi-tikkari onnellinen, vaan ihan tyynesti onnellinen. En omista enää vaaleanpunaisia linssejä, joiden läpi tuijotin maailmaa Ukon syntymän jälkeen, todellisuus on kuoriutunut esiin tämän vajaan viiden kuukauden aikana hyvin selkeästi. 

Talo rakentuu naula naulalta. Ja muutto lähenee hetki hetkeltä. Vaikka välillä sitä kysyy itseltään että MIKSI IHMEESSÄ, olen lusikkani työntänyt tälläiseen soppaan, mutta sitten katson ympärilleni ja totean kuinka olenkaan onnellinen että olen sen lusikan työntänyt JUURI TÄHÄN SOPPAAN! Ei ole takuita, koska päästään muuttamaan vai päästäänkö ollenkaan. Mutta, hei me rakennetaan taloa!  Ja hups, siihen samaan syssyyn syntyi vielä tuollainen ihana pikkuinen käärö, joka vie ihan kaikki mehut. Ja toinen hups, vähän innostuttiin ja siitä saattaa seurata toinen tuollainen käärö, kun ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen että ehkäisyäkin vois käyttää.. Ei nyt tähän raksan keskelle olis toista kertaa isoa mahaa välttämättä halunnu kasvattaa.. Mutta jospa ei nyt ihan yhdestä (tai kahdesta) kerrasta vielä tärppäis.. HUPS.

Selvennettäköön vielä tähän että Ukko on erittäin toivottu ja odotettu lapsi, olimme jo henkisesti valmistautuneita lapsettomuustutkimuksiin &hoitoihin lähtöön, kun kolmen vuoden yrittämisen ja odottamisen jälkeen ei mitään kuulunut.. Sitten ruvettiin rakentamaan taloa ja jätettiin lapsihaaveet syrjään, päätettiin että kun talo on valmis, niin katsotaan sitten niitä tutkimuksia ja mietitään sitten sitä vauvaa. Ja kuinkas kävikään? Melkein samaan aikaan hirsipaketin saapumisen kanssa testi näytti plussaa. Hups 😉 Eli jos nyt sattuu niin ihanasti, että tulenkin heti raskaaksi uudestaan niin tervetuloa vain pikku kakkonen!! Jotenkaan en vain usko, että se kävi ihan niin vaan niks naks, kun ensimäisen kanssakin oli kovin vaikeaa tulla raskaaksi.. 

Ukko ihmettelee maailman menoa jo usein mahallaan.. Kääntymään ei olla vielä opittu, mutta tuleepa sekin päivä vielä! ja ah, tuota kännykameran laatua :(