”Väsyneimmiksi itsensä kokevat 8-12 kuukauden ikäisten vanhemmat”

Otsikko on jäänyt mieleen jostain vauvalehdestä, jota viime kesänä lueskelin. Ajattelin silloin, että onpa tosi kummallista jos tuon ikäisten lasten vanhemmat kokevat eniten väsymystä. Luulisi että parin tunnin välein heräily vastasyntyneen kanssa on sentään pahin vaihe.

Mutta uskottava se on, tämä taitaakin olla se pahin vaihe. Ehkä se johtuu siitä, että nyt ovat viimeisetkin hormonihuurut ja kaikki aamuyöheräilyyn liittyvä rappioromantiikka haihtunut (joo, ihan oikeasti vielä tossa syksyllä ajattelin että onpa mun elämä jotenkin runollista: nousta aamuneljältä katselemaan ikkunasta sateista ja pimeää kaupunkia kun koko muu maailma nukkuu jne jne..) No eipä tunnu kovinkaan romanttiselta enää, kun ollaan saatu viimeiset pari viikkoa herätä vauvan kanssa 4:30-5:30. Joka yö. Tai siis ilmeisesti se sitten on jo aamu. Mikä hitsin unirytminvaihdos tää on? Johtuukohan siitä, kun kolmannet päiväunet ovat pikkuhiljaa jääneet pois? Vai onko Pertsalla vain niin kova nälkä jo silloin? Onko tää tällaista ikuisesti Pertsan murrosikään asti?

Kaikenlaisia vippaskonsteja on koitettu, mutta Pertsalle paras vaihtoehto tuntuu olevan se, että viideltä noustaan syömään puuroa ja hetkeksi leikkimään ja sitten mennään seitsemän jälkeen takaisin nukkumaan. Ja äitihän ei mene, jos pitää lähteä luennolle.

Kamalinta on lukea naistenlehtiä ja tutkimuksia siitä mitä kaikkea kamalaa unenpuute aiheuttaa. Iho vanhenee, lihoo, lihakset eivät palaudu, aivot eivät palaudu, elinikä lyhenee. Jos tätä jatkuu vielä pitkään, vissiin kuolen nelikymppisenä ryppyisenä, tosi lihavana ja dementoituneena.

No on tässä päivässä ollut onneksi myös ihan kivojakin juttuja: ihanat lastenvahdit, hyvä smoothie, tulppaanit, yksi lempipaidoista päällä sitten raskaaksi tulon, kahvikahvikahvi ja pitkästä aikaa helppo tenttikirja.