Ainiin, se raskaus!
Elämä alkaa taas pikkuhiljaa voittaa! Maanantaina oli kyllä vielä joku mystinen loppuhuipennus viikon sairasteluille: aamulla oli kurkku kipeä, mutta muuten olo sen verran hyvä, että lähdin reippaasti yliopistolle. Bussissa iski yhtäkkiä ihan hillitön huimaus- ja oksetuskohtaus, niin ylitsevyöryvä, että epäilin sen jo olevan jonkin sortin paniikkikohtaus. Happi tuntui loppuvan, vaikka hengitteli kuinka syvään, ja itku kurkussa yritin soittaa vapaapäivää viettävälle äidille. Äiti ei kuitenkaan sillä hetkellä vastannut, ja tarkemmin ajatellen hänellä olisi kestänyt yhtä kauan hakea minut, kuin mitä kesti mennä seuraavalla bussilla takaisin kotiin. Kotiin sohvalle päästyäni kului ehkä vartti ja olo oli taas ihan normaali. Tosi omituista, en muista tällaisia huimauskohtauksia viime raskaudesta. Ehkäpä se oli joku flunssan, univelan, raskauden ja täpötäyden bussin yhteisvaikutus..
Viime viikolla oli toinen neuvolakerta (oliko niitä ekassa raskaudessa näin harvoin?) ja ahtauduttiin koko perhe pieneen huoneeseen. Pojat esittelivät itsensä uudelle neuvolatädille ja harjoittelijan kanssa hetki höpistiin. Kun Pertsalle oli esitelty huoneen lelukoppa ja me istuttiin rauhassa alas, neuvolatäti kysyi, että milläs mielellä nyt ollaan tästä raskaudesta. Taisin ihan tosissani möläyttää että ”NIIIIN JOO se raskaus.. no ihan hyvillä mielin, ei täs mitään.”
Ei täs oikeesti mitään, koska missä hitsin välissä kerkeisin raskautta ajatella tai ainakaan murehtia?! Pertsa on tullut nyt siihen ikään, jota koko rankan vauvavuoden odotin kuin kuuta nousevaa: pojasta on kasvanut ihan oikea pikkuseuralainen, sellainen jonka kanssa voi vähän jo käydä keskusteluita ja jopa vitsailla! Arvatkaa muuten mikä on ollut Pertsan tähänastisen elämän vitsikkäin ja hulvattomin juttu?
Äitini tuli yksi aamu hakemaan Pertsan heille hoitoon ja meni käymään vessassa sillä välin, kun itse vielä join aamukahvia keittiössä ja katselin, miten Pertsa eteisessä muina miehinä istuskeli ja odotti, että joku älyäisi laittaa hänelle kengät. Hetken päästä (eli n. kolmen sekunnin) Pertsa kyllästyi odottelemaan ja ajatteli kurkata, mihin se mumma hävisi. Hän on jo iät ja ajat ylettänyt ovenkahvoihin, mutta jostain syystä mumma oli tämän unohtanut eikä ollut lukinnut vessan ovea. Pertsa läväytti vessan oven auki ja jäi tuijottamaan mummaa, samalla kuului: ”Mitää, emmä tienny että sä saat tänkin oven auki! Mumma on nyt pissalla oota mä tuun ihan kohta voiksä nyt laittaa sen oven kiinni!” Pertsa jäi hetkeksi tuijottamaan mummaa, kääntyi hitaasti kattomaan mua sellaisella mitä hittoa äiti -ilmeellä, sen jälkeen osoitti mummaa sormella ja alkoi hekottaa ihan hervottomasti. Vuorotellen hän katsoi ihmetellen mua ja mummaa eikä voinut lopettaa hihitystä. Selvästi mumma istumassa meidän vessanpöntöllä pissalla iski johonkin todelliseen huumorisuoneen, ota noista nyt selvää. 😀
Aamut ja illat kuluu siis tämän pienen vessahuumorista nauttivan hääräilijän kanssa. Joissain väleissä pitäisi kokata, siivota, pyykätä, kirjoittaa oppimispäiväkirjoja ja pitää parisuhdetta yllä tai vaihtoehtoisesti vähän riidellä. Ja nukkuakin – vaikka selvästi perheessämme on nyt alkanut uusi aika ja joka aamu on herättävä kuudelta.
Päivät kuluu yliopistolla kaikenlaisissa mielenkiintoisissa hommissa. Oon ihan innoissani mun graduaiheesta ja vähän harmittaa, etten vielä ehdi antaa sille enempää aikaa. Sitten alkoi taas uusi oppimisklinikka, jossa tehdään joulukuuhun asti asiakkaan kanssa töitä. Näiden päälle muutama huippuhyvä kurssi, muun muassa koulupsykologin työstä ja psykoterapian perusteista. Ah, yliopistolla olen onnellinen! Ehkä ihan hyväkin, kun opiskelua annostellaan näin lyhyinä pätkinä, niin siitä ihan oikeasti nauttii.
Toki sitä raskauttakin ehtii välillä miettiä, tai ehkä enemmän ajatukset suuntautuu jo nyt ensi kevääseen ja vauva-aikaan. Ensimmäiset liikkeet ovat tuntuneet harvakseltaan jo pari viikkoa, vaikka nyt on meneillään vasta rv 17+5. Tykkään siitä, että pahoinvointi on jo poissa, kahvi maistuu taas satunnaisesti ja vatsa tuntuu aamuisin sängyssä makoillessa hauskalta pallolta. Kahden ja puolen viikon päästä on rakenneultra, jossa aiotaan taas kysyä näkyykö sukupuolta. Meikäläinen toivoo tyttöä, J sanoo että ”ei oo väliä mutta poika se on, oon ihan varma”. Jännää!
Kurjia vaivoja on vielä aikas vähän. Ehkä inhottavimpana selkäkipu, joka toisaalta vaivaa aina, on sitten raskaana tai ei. Yritän säästää vähän rahaa, jotta pääsisin viimeisellä kolmanneksella taas kiropraktikkokäynneille, viimeksi niistä ainakin oli kullanarvoinen apu moniin kolotuksiin. Kaikista eniten synkkiä pilviä pään päälle aiheuttaa maha – toisaalta on ihana saada taas hieno raskausvatsa, mutta kun se on hieno vain vaatteet päällä. En edes uskalla ajatella miten viime raskaudesta jääneet raskausarvet reagoivat nyt, kun ison vauvamahan lisäksi on pohjalla kymmenen ylimääräistä vauvavuosikiloa.. Luultavasti olen se ällöttävä nainen, joka ei tee mitään muuta kuin rapsuttaa hullun kiilto silmissä mahaansa joka paikassa. Olen tyytyväinen, jos selviän yhtenä ihokappaleena loppuun asti. Katotaan sitä ulkonäkökriisiä sitten synnytyksen jälkeen..