Neuvolalääkäri ja kandit
Rv 36+3
Oltiin eilen neuvolalääkärillä synnytystapa-arviossa ja olin pienen vastarinnan jälkeen suostunut kandipolille. Olimme myös Pertsan raskauden aikana yhdellä kandipolilla ja muistan, että se oli silloin jo aika kuumottavaa: ne lääkisläiset vaan on jotenkin liian samaistuttava ryhmä itselle. Voin vaan kuvitella miten ne kuvittelee että ”mäki voisin olla toi tossa, se on saman ikänen ja kans opiskelee tuolla yliopistolla ja miksköhän se nyt noin on nuorena raskaana ja ja..”.
Nyt neuvolatäti kuitenkin vakuutti, että kandit ovat niin keskittyneitä omaan jännittämiseen ja oppimiseen, että tuskin ehtivät siinä mietiskellä syntyjä syviä meikäläisen elämänvalinnoista. Ehkäpä olivatkin, mutta oli kyllä taas aikamoinen kokemus – tällä kertaa ehkä enemmänkin jäätävää kuin kuumottavaa. Viime kerralla sentään edes opettava lääkäri oli tosi sydämellinen ja otti meidät asiakkaatkin jatkuvasti huomioon. Tämän kertainen tiukka täti sen sijaan kysyi pakollisen mitäs sulle kuuluu -kysymyksen ja muuten keskittyi höpöttämään latinaa opiskelijoiden kanssa. No, sain sentään kuulla selkokielellä että vauva on pikkuisen keskikokoista suurempi mutta lantioni tosi hyvän kokoinen synnyttämiseen.
Siinä sitä sitten maattiin jalat levällään viiden muun ihmisen seurassa. Tutkiva kandi oli ehkä meidän ikäinen sliipattu jätkä ja kaksi muuta kandia aika nuoren näköiset tyttö ja poika (mies ja nainen, mitänenyton?). Luojan kiitos tutkimuksen tekevä kandi oli se kaikista asiallisimman ja kohteliaimman oloinen. Mutta sanottakoon suoraan, että on silti melko epäluonnollinen tilanne jos poikaystävä katselee vierestä kun samasta pakasta vedetyn näköinen tyyppi viettää viisi minuuttia jalkovälissäni.
Mutta sitten ne toiset kaksi! Varmaan ylireagoin taas, mutta mielestäni heidän kasvoiltaan ei kyllä näkynyt sellaista ammatillista neutraalia kiinnostusta saatika jännitystä, vaan ennemminkin typerä toljotus. Varsinkin tytöstä jäi tosi ikävä fiilis: röhnötti tuolilla kädet puuskassa mahan päällä ja kun lääkäri kysyi merkkasiko hän jo sf-mitan neuvolakorttiin, sanoi tyttö laiskasti ”ainiijoo” ja kirjoitti mitan ylös yhtä suurella ponnekkuudella kuin kasiluokkalainen matikanläksyt. Ei kohteliaita hymyjä tai asiallisia katsekontakteja, vain tuijotusta. J yritti myöhemmin puolustella, että tyttö oli varmaan aika nuori. No ei ehkä kuitenkaan niin nuori etteikö ymmärtäisi mitä eroa on istua bussin takapenkillä kavereiden kanssa tai vastaanotolla harjoittelemassa potilastyötä?
Olisi ihan oikeasti tehnyt mieli sanoa, että ymmärrän toki, että teistä kasvaa niiin paljon korkea-arvoisempia yhteiskunnan jäseniä kun meistä muista (varsinkaan meistä nuorena lapsensa tehneistä ja varsinkin kun luin, että turkulaiset lääkisläiset, oikislaiset ja kauppislaiset pitävät ”vitsillä” status-bileitä, jossa juhlistavat asemaansa tulevaisuuden yhteiskunnan pyhänä kolminaisuutena) ja selvästi koette vähän turhaksi panostaa tällaisessa tilanteessa vuorovaikutukseen, varsinkaan jos sisätutkimusnakki ei ole sillä kertaa sattunut omalle kohdalle. Mutta ihan vähän vain huolestuttaa, jos tulevasta lääkäristä tulee ensimmäisenä mieleen tylsistynyt yläastelainen. Ja ihan vähän vain tekee mieli komentaa että nyt se purkka pois suusta ja istut selkä suorassa ja katsot toisia silmiin, helvetti sentään!
Mutta vauvalla siis kaikki hyvin, ei ole vielä laskeutunut, mutta uudelleensynnyttäjillä voi kuulemma laskeutua vasta ponnistusvaiheessakin. Paikat olivat pehmentyneet ja harjoitussupistuksista on ollut sen verran ollut hyötyä, että kohdunsuu/kaula/mikä ikinä oli sentin auki. Sf-mitta oli 35, mutta vauva ei tosiaan lääkärin mielestä tuntunut mitenkään erityisen isolta: veikkaili että syntymäpaino voi olla aika sama kuin Pertsalla eli neljän kilon paikkeilla. Ja tällä lantiolla kuulemma synnytettäisiin paljon isompiakin vauvoja, jes! Paino on nyt noussut yhteensä 9 kiloa ja toivoisin, että ei nousisi enää enempää, alkaa meinaan olla aika sotanorsumainen olo kun vatsan lisäksi täytyy kanniskella niitä Pertsan vauvavuodelta jääneitä lähes 15 ylimääräistä kiloa.. Kovakouraisten tutkimusten jälkeen eilen illalla oli paikat hellänä ja vauva tuntui puskevan jotenkin uudella tavalla alaspäin niin, että välillä sain ihan hulluja sätkyjä viiltävän kivun takia. Aina aamuisin yliopistolle mennessä katselen kaihoisasti TYKSin suuntaan, ei enää montaa viikkoa..