Mitä kuuluu?

Vauva on nyt kaksi ja puoli kuukautta ja ristiäisistäkin tuntuu olevan jo ikuisuus. Hyvää bloginimeä en ole tyypille vieläkään keksinyt. Isäni kutsuu vauvaa Janatuiseksi, ehkä se? Vielä parisen viikkoa sitten pidin hauskana juttuna sitä, että vauvalla on yksi ilme, jolloin se näyttää ihan Juha Sipilältä. Enää ei naurata.

Eilen pikkuprofessori ensimmäistä kertaa kääntyi selältä vatsalleen ja pomputtaessa nauraa hohotti. Hassua, miten hymyillessä sen silmät menee ihan pieniksi veikeiksi viiruiksi, mutta nauraessa silmät pysyivät ihan vakavina. Ehkäpä nauru olikin vaan joku kauhistunut refleksi.

Päivät menee jo aikalailla rutiinilla. Harvoin tulee sellaisia hetkiä, ettenkö saisi jotenkuten handlattua yhtä aikaa sekä vauvaa että isoveljeä. Hankalimpia tilanteita ovat ne, jos vauva herää päiväuniltaan just kun isoveli pitäisi laittaa omilleen. Illatkin alkavat olla pikkuhiljaa vähän helpompia, välillä on jo sellaisiakin, että onnistun nukuttamaan vauvan puoli kymmeneltä yöunille sänkyyn ilman räyhäämistä. Eivätkä iltaitkut ole tuntuneet tällä kertaa muutenkaan niin pahalta kuin Pertsan kanssa, koska nyt niihin osaa suhtautua sata kertaa rennommin. Ja alusta alkaen tiesi, että hankalia iltoja ei kannata alkaa laskea päivissä, vaan kuukausissa.

Pertsa täytti pari viikkoa sitten kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Muistan kun ajattelin ennen synnytystä samoin kuin ennen hammaslääkärikäyntejä: se on kamalaa, mutta pian se on ohi ja pian se on vain yksi tapahtuma menneisyydessä. Ja nyt siitäkin on jo vuosia.

Omaa tahtoa löytyy ja päivässä kuulen lukemattomia kertoja ”Äiti, ei! Itte!” Kaikkien onneksi kieli on kuitenkin kehittynyt huimaa vauhtia tässä samalla, helpottaa tosi paljon kun tilanteita saa hoidettua puhumalla. Pertsa kertoilee jo pitkästi juttuja, jos hänen antaa vain rauhassa miettiä. Tänään aamulla pikkuherra oli kovin toimeliaalla päällä: isi oli laittanut Pertsalle aamupalaksi jugurttia ja menin viereen istumaan vispipuuroannoksen kanssa, mikä ei tietenkään jäänyt huomaamatta. Mikään ei jää huomaamatta ja peppu on irti penkistä sadasosasekunnissa. ”Pertsa maistaa. Pertsa tämä, äiti tämä.” Lautaset vaihtavat omistajaa. ”Äiti lusikka, tässä. Äiti syö lukuttia. Pertsa maistaa tätä koko viikko. Äiti syö. Kiitos avusta. Äiti, istu kunnolla.”

Kaksivuotiaan kehitystehtäviä ovat kuivaksi oppiminen (”Kesällä.. mökillä pissalle.. PUSIKKOON!”) ja pikkuveljen mäiskimisen lopettaminen. Äidin kehitystehtäviä on muistaa kehua enemmän hyvästä käytöksestä ja lopettaa alkuunsa uusi inhottava tapa – nimittäin huutaminen. Vielä viikko sitten olin absoluuttisen varma siitä, etten ikinä huutaisi lapsilleni. Sitten ihan yllättäen alkoi pikkuveljen mukilointi ja tänään aamulla päiväkotiin lähtiessä yllätin itseni kajauttamasta: ”Nyt LOPETAT! Mikä sulla on ku sä et voi USKOA?”

Päiväkotiasiat mietityttää kovasti. Kirjoitin keväällä, että kokeillaan osittaista hoitoa, ja jos se ei tunnu hyvältä niin ainahan Pertsan voi sitten ottaa kotiin. No, tällä hetkellä ei tunnu hyvältä, koska Pertsan hoitoryhmän kaikki tädit lähtevät yhdellä rysäyksellä opiskelemaan ja äitiyslomille. Viime viikkoina päiväkotipäivien jälkeen Pertsa on muutenkin ollut tosi levoton eikä oikein oma itsensä. Enkä yhtään ihmettele, että on vähän levoton fiilis, kun viettää päiväänsä yhdessä huoneessa 11 muun pikkuisen vipeltäjän kanssa. Tämän lisäksi siis parin viikon päästä lomalta palatessamme tarhassa on vastassa kolme ihan ventovierasta tyyppiä.

Ja se ahdistaa ja pelottaa ihan hirveästi, en tarkalleen osaa sanoa miksi. Kun kuitenkin päiväkoti konseptina ja paikkana on Pertsalle jo ihan arkipäiväinen juttu ja muut lapset siellä tuttuja. Varmaan viime viikkojen levottomuus vaikuttaa. Pelkään, että päiväkotiaamuista tulee itkuista tappelua ja tunteet purkautuu kotona iltapäivisin ja vapaapäivinä niin, että koko pakka leviää käsiin. Että Pertsa huutaa, mölisee, sekoilee, ärsyttää ja tahallaan satuttaa vauvaa, että vauva itkee ja mä alan entistä enemmän huutaa, koska hermot ei riitä puolen tunnin välein pitämään oikeaoppista kasvatuskeskustelua.

Tänään luulin, että paikalla olisi jo näitä uusia tätejä, mutta tämän viikon siellä onkin ilmeisesti jotkut sijaiset (ihan outoja minulle, lapselle onneksi ei). Siinä kävi sitten niin, että se olikin äiti, joka jäi vähän liian pitkäksi aikaa halailemaan ja höpöttelemään. Pertsa joutui lopulta osoittamaan ovea ja tomerasti käskemään: ”Äiti, mee tonne.”

Lokerosta löytyi tuttujen tätien tekemä ihana kortti ja pieni jäähyväislahja, alkoi tietysti itkettää ihan kamalasti. Muistelin sitä, kun Pertsa oli vielä niin pikkuinen kun viime elokuussa aloitti hoidon. Jännitin silloinkin kovasti, mutta huolet hälveni kun menin iltapäivällä hakemaan ja tädit nauroivat että ”Ei meillä kyllä ikinä oo ollut noin pientä poikaa joka kiipeilee noin paljon. Edes meidän isoimmat ei osaa kiivetä pyörivälle jakkaralle, mutta Pertsa kiipesi sille heti.” Kun ne tunsi Pertsan. Ja tykkäs siitä. Ja mä tykkäsin niistä kaikista, ihan tosi paljon. Varmaan mun täytyy tässä nyt parin viikon loman aikana tehdä joku surutyö, että pystyn suhtautumaan avoimin ja positiivisin mielin sitten niihin uusiin kasvoihin. Jos saisin päättää, niin tässä elämässä ei ikinä tarvitsisi luopua mistään. Sellainen luopumisen haikeus ja ikävä on niin surullista, tuntuu kuin jokin menisi sisällä pois sijoiltaan.

Että ei kai tässä auta kun odottaa ja katsoa. Ne pari, kolme päiväkotipäivää viikossa on kuitenkin kullanarvoisia, koska silloin saan nukuttua univelkaa pois, pidettyä kodin jotenkuten asuttavana ja rauhassa seurustella vauvan kanssa. Mulla on kunnianhimoinen suunnitelma jatkaa gradun kirjoittelua jo syksyllä aina niinä päivinä kun Pertsa on hoidossa, ja keväällä lapset pitäisi kuitenkin taas laittaa hoitoon. Hoitopaikkojen jonot tietäen en siis oo ihan kevyistä syistä valmis luopumaan tuosta paikasta. Ryhmän lapset on kuitenkin jo keskenään kavereita, ja päiväkoti paikkana ihana ja lähellä. Täytyy pitää kaikki sormet ja varpaat ristissä, että uudet tädit olis vähintään yhtä ihania kuin edelliset.

Edit: Oli pakko etsiä feisbuukista uudet hoitajat ja hokasin vasta nyt, että kaksi niistä on siis saman talon tätejä, jotka vaan vaihtaa isompien ryhmästä pienempien ryhmään. Ja ne on kivoja! Ja tuttuja! Mikä helpotus! Eli nyt tarvii enää vähäsen vaan jännittää sitä, joutuuko Pertsa siirtymään jo syksyllä 3-5-vuotiaitten ryhmään eri toimipisteeseen. Siitäkin oli keväällä puhetta, mutta näillä näkymin saisi pysyä omassa pikkuisten ryhmässään, mihin kyllä just kaksi vuotta täyttänyt mun mielestäni kuuluukin…