Äitiysblogi goes laihdutusblogi
Olen aina ollut enemmän tai vähemmän iso. Sellainen rintava, reitevä, persevä ja poh.. jekas? Pohjeikas? Myös hoikimpina aikoinani tunsin aina olevani paljon isompi kuin muut. (Ehkä johtui osittain siitä, että ujuttauduin kokoa pienempiin vaatteisiin heti kun se vaan oli mitenkään mahdollista. Eli vaatteet kiristivät aina yhtä paljon.)
Nyt kun katselen vanhoja kuvia itsestäni ei voi kuin huokailla että no voi herranjumala kun olenkin ollut iso. Siis ihan jättiläismäinen. Kyllä varmasti on kaikki tuntemattomien katseet olleet sellaisia hyi hitto mikä läski -katseita, kuten silloin usein ajattelin.
En voi liikaa soimata itseäni, koska selvähän se on, että jos esiteinistä asti on ollut normaalia pulskempi ja jos on edes kerran kuullut puolikorvalla yläasteaikaisen ihastuksen mutisevan läski, niin kyllä se istahtaa omaan minäkuvaan aika tiukasti, vaikka vaaka näyttäisi mitä.
Mutta vähänpä tiesin silloin siitä, miltä tuntuu olla ihan oikeasti paksu. Kun löllö vatsa roikkuu housujen yli, kaksoisleuan tuntee koko ajan (paitsi että nyt siihenkin on jo alkanut tottua) ja käsivarsiaan ei kehtaa itsekään katsoa kuntosalin peilistä. Yök. Kaiholla muistelen aikaa, jolloin oli sellainenkin juttu kuin noissa viimeisissä kuvissa: leukaperät. Ja vaatekaapista mahtuivat mukavasti päälle muutkin kuin ylisuuret paidat ja ikivanhat venyneet pikkarit.
Raskaudet menivät ihan hyvin ja raskauskilot jäivät synnärille. Sen sijaan esikoisen vauvavuoden aikana tulleista 15 kilosta kymmenen on ja pysyy. Koska ei vaan jaksa ja pysty. Painonpudotuksen suhteen olen sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi. Opiskeluaikojen alussa pudotin onnistuneesti kymmenisen kiloa, koska elelin kaukosuhteessa ja ehdin käymään jokatoinen ilta kahdessa jumpassa peräkkäin ja selailla inspiroivia blogeja ja reseptejä. Nyt aina välillä innostun, mutta sitten arki vie mennessään ja pian taas huomaan mättäväni maanantaisipsejä naamaan. Ihan vaan koska mulla on ollut niin rankka päivä ja nyt lapset vihdoin nukkuu ja täähän on sitä meidän omaa laatuaikaa. Siis mun ja sipsien.
Olen nuoresta asti ajatellut, että jos jokin tässä maailmassa riittää minullekin laihdutusmotivaatioksi, ne ovat omat häät. Ja nyt ne häät siintävät vajaan vuoden päässä ja toivepaino 20 kilon päässä. O-ou. En tiedä miten tässä käy, mutta sen tiedän, etten aio astella yhteenkään hääpukuliikkeeseen, saatika alttarille, yhdeksänkymmentäkiloisena. Siispä tein sen mitä tällaisissa tilanteissa teen: hankin ulkopuolista apua, koska sinisilmäisesti uskon sen kerta toisensa jälkeen ratkaisevan kaikki ongelmat ja laittavan minut ruotuun. Liityin siis painonhallintaryhmään. Se kestää kolme kuukautta, saadaan ruokavaliot ja saliohjelmat ja kerran viikossa nähdään porukalla personal trainerin kanssa.
En uskalla luvata itselleni mitään, koska olen tehnyt tämän kymmeniä kertoja aiemminkin ja oikeastaan vain kerran onnistunut. Otan siis hyvin maltillisia tavoitteita: terveellistä ruokaa ja ruokavalion noudattamista edes 80 % ajasta, arjesta omaa aikaa kuntosaliharrastukselle 2-3 x viikossa ja maanantaisin ei enää syödä sipsiä. En haikaile olevani supertimmi morsian, mutta haluan, että hääkuvissa näkyy leukaperät eikä kaksari, ja iho on kaunis. Käsivarret on sitten sen paksuiset kun on, mutta niissä on myös lihasta eikä ne näytä lihavan 70-vuotiaan englantilaisen mummon selluliittikäsiltä.
Eli ensi viikon tiistaina alkaa armoton kamppailu sisäisen napostelijanarkin kanssa, lisää siitä silloin. BOOM.