Parisuhteen kynnyskysymys
Kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen on ollut pakko hyväksyä toisessa asioita, joita ei silloin 20-vuotiaana olisi ajatellut ikinä hyväksyvänsä läheisessä ihmisessä.
Se ei tykkää käydä baareissa, se ei tykkää vakavastiotettavista leffoista tai musiikista, se on perheensä kanssa tosi läheinen ja jotenkin omituisesti tilivelvollinen vanhemmilleen, se haluaa selvittää riidat nukkumalla aamuun, jos joku meinaa parkkihallissa kurvata sen päälle se kajauttaa siitä palautteen niin että puoli parkkihallia kuulee eikä vaan kiroa hiljaa niinkuin varsinais-suomalainen tekisi, sillä on välillä liiankin lyhyt pinna uhmaikäisen kanssa.
Tässä esimerkkejä asioista, joista on väännetty ja joidenkin takia on vietetty unettomia itkuisia öitä. Mutta kaikki nämä jutut ovat kuitenkin pikkuhiljaa asettuneet jotenkin omille paikoilleen, sekaisin minun outojen ja ärsyttävien ominaisuuksieni kanssa. Ne on hyväksytty eikä niistä oikeastaan enää riidellä, joskus ehkä vähän vittuillaan. Monet asiat ovat lieventyneet vuosien mittaan ja joitain asioita olen myös onnistunut muuttamaan: kuten että riidat selvitetään ehdottomasti samana iltana vaikka menisi kuinka myöhään.
Mutta sitten on sellaisia kynnyskysymyksiä. Asioita, jotka edelleen saavat joskus aina miettimään, että ihan oikeestiko oon ihmisen kanssa joka ajattelee tästä näin. Joista on juteltu vuosia ja aina näennäisesti ollaan ihan yhteisymmärryksessä, mutta pinnan alla ei kuitenkaan.
Meillä sellaisia ovat raha ja matkustaminen, jotka ylläriylläri aika kivasti vielä kytkeytyvät toisiinsa.
Rakastan matkustamista, kukapa minun ikäinen ei. Nuorempana se oli harrastus ja elämäntapa, kaksi kertaa vuodessa oli päästävä johonkin. Mitä pidempi reili ja mitä pienempi budjetti sitä siistimpää.
Tai korjaan: tunnen kyllä yhden ikäiseni, joka ei ymmärrä matkustamisen päälle. Joka suhtautuu siihen samalla tavalla kuin itse suhtaudun vaikkapa kalliisiin kasvohoitoihin: ehkä sit joskus kun on niin paljon ylimäärästä rahaa ni vois käydä. Ja matkustamisessahan päivänselvä juttu on se, ettei kukaan yhtäkkiä vaan anna sulle ylimääräistä tonnia et hei läheppä käymään Thaimaassa. Matkustaminen vaatii säästämistä ja sen tunteen sietämistä/ohittamista että ”nää rahat ois voinu käyttää täällä kotona johonkin kestävämpään ja hyödyllisempään”. Itse en ole kylläkään niin ikinä edes tuntenut, mutta tämä rakas toinen puoliskoni kyllä. Aina voidaan yhdessä haaveilla, mutta sitten kun pitäisi oikeasti se 500e repästä matkan ostamiseen, jarrut menee pohjaan. Ihan hiton rasittavaa ja aika tehokkaasti kyllä vie ilon matkojen suunnittelusta.
Ajankohtaiseksi tänään tämän asian teki se, että J:n pikkuveli on lähdössä kuukaudeksi Bangkokiin. Siis tyyppi, joka vielä pari vuotta sitten ei ollut J:n tapaan käynyt kuin pari kertaa ulkomailla ja sanoi myös, ettei oikein välitä matkustelusta. Jopa hän on nyt näköjään ymmärtänyt että ehkä matkustelussa on sittenkin jotain itua. Eli olen ilmeisesti kihloissa maailman viimeisen matkusteluun epäluuloisesti suhtautuvan ihmisen kanssa. Tätä epätoivoista tunnetta kun vielä komppaa raastava matkakateus ja kaukokaipuu, niin ai että.
J kertoi, että oli käskenyt pikkuveljensä ottaa matkalta paljon kuvia, että nähdään miltä siellä näyttää, että kannattaako meidän sitten joskus vanhoina lähteä sinne kiertelemään kun pojat on isoja. Ja siis tämä asia esitettiin ihan vakavissaan. Epäilen, että J on syntynyt tänne suoraan jostain 1800-luvulta, jolloin se on ollut varmaan just se tyyppi, joka on sanonut ettei juna voi mennä yli 30km/h tai ihmisten päät räjähtää.
Kaiken kukkuraksi matkustamisen boikotointi syystä ”ei vaan huvita, on Suomessakin nähtävää” on vaan aika noloa ja junttia. Miksei se voisi keskittää tätä epäluuloisuusenergiaansa johonkin muuhun vähän katu-uskottavampaan, kuten vaikka lihansyöntiin tai yksityisautoiluun?
Niin että jäin vaan taas kerran miettimään, että mitä ihan oikeasti pitäisi ajatella ja onko tää nyt sellanen asia, mistä kannattaa kehittää isompikin kriisi. Koska kyllä kiitos matkustelisin mielelläni jo vähän ennen eläkeikää. Enkä kestä sitä, että yksistä elämän parhaista asioista, matkojen suunnittelusta ja tekemisestä, tulee vaan ahdistava riitojen aihe, jota aletaan pikkuhiljaa kokonaan vältellä.