Meillä vaiheillaan
Vauva-ajan vaiheet on aika mielenkiintoista seurattavaa. Huomaa että Freud ei ole seurannut lastensa elämää mitenkään turhan läheltä, kun kaikki tyypin keksimät kehitysvaiheet ovat aina vuoden, parin mittaisia. Vauvoilla nimittäin on vaikka millä mitalla kehitysvaiheita, jotka ovat muutaman päivän tai viikon mittaisia.
Esimerkiksi toissaviikolla oli ”opin nauramaan, hekotan nyt kaikelle” -vaihe. Sitten oli ”nukahdan hienosti yksikseni omaan sänkyyn illalla” -vaihe ja äiti ehti tuulettaa innoissaan, että onpa meijän vauva kypsä ikäisekseen! No arvaatte varmaan, että parin päivän päästä tämäkin oli historiaa ja tilalle tuli ”huudan kuin maailmanloppu olisi tulossa aina kun meinaan nukahtaa” -vaihe. Uusin versio on ”nukahdan kyllä syliin, mutta jos laitat minut väsyneenä autoistuimeen huudan kunnes kieleni alkaa muuttua siniseksi, koska unohdan vetää henkeä huudon lomassa” -vaihe. Ja niin edelleen.
Mutta siis ihan vakavasti ottaen: nyt on meneillään myös harvinaisen ärsyttävä rintaraivari-vaihe. Tai siis meillä on Pertsan kanssa joku ihme kommunikaatiokatkos mitä tulee tissillä syömiseen. Kun edellisestä syötöstä on pari tuntia, tarjoan maitoa. Kun vauva kitisee tyytymättömänä, tarjoan maitoa. Kun vauva aukoo suutaan ja syö nyrkkejään, tarjoan maitoa. Vielä pari viikkoa sitten osuin lähes aina oikeaan ja Pertsa söi mielellään. Nyt käy kuitenkin jatkuvasti niin, että Pertsa kääntää mielenosoituksellisesti pään toiseen suuntaan ja välillä vieläpä huutaa päälle niin että tyhmä äiti varmasti tajuaa ettei maitoa tee mieli. Monet kerrat olen yrittänyt kaikkia temppuja, jotta saisin vauvan syömään vielä hyvän sään aikana. Nimittäin jos tästä lähtee muihin puuhiin, pian (siis ihan oikeasti pian, välillä jopa 10 minuutin päästä) nälkä onkin hurjan kova ja yhdistettynä väsymykseen… all hell breaks loose. Vauva itkee kuin syötävä ja itku vain pahenee, jos erehtyy laskemaan hänet sängylle tarkoituksena imettää. Viime aikoina on välillä pitänyt turvautua pulloon, koska sen saa törkättyä missä tahansa asennossa vauvan suuhun ja itku rauhoittuu heti (ja yleensä meneekin sitten 120 ml yhdessä hujauksessa). Mistä tällainen viha-rakkaus-suhde tissiin on yhtäkkiä tullut? Ja meneekö se pian ohi? Päiväunilta herätessään ja ajoituksen osuessa nappiin Pertsa kyllä syö tissiä tosi mielellään.
Imettäminen on vihdoin muuttunut kivuttomaksi, toivottavasti saataisiin vielä nämä meidän keskinäiset probleemat kuntoon..