Elämäni ensimmäisessä asuntonäytössä

Long story short: ollaan siis vuoden päästä muuttamassa maalle, koska miehen vanhemmilla on maitotila, jota mieheni pitää tulla pitämään.

Eilen käytiin katsomassa vuonna 1990 rakennettua omakotitaloa. Ihan huvikseen vaan, koska meillä ei todellakaan ole tähän saumaan repiä 20 000 euroa käsirahaa.

Sitten siinä kävikin niin, että taidettiin molemmat vähän ihastua. Ihana kukkaeteinen, siis sellainen kuistin ja eteisen välimuoto, jota kukaan ei ikinä tunnu käyttävän muuhun kuin erilaisten kaktusten ja orkideojen kasvattamiseen. Koivuparketti, takka, valtavasti tilaa. Alkuperäiset pesutilat ja keittiö oikein huusivat remonttia – sinne sais just sellaisen ihanan jenkkityylisen keittiön, joita oon instagramissa kuolannut. Ja seinän kokoisen kirjahyllyn ja skandinaavisen sliipatun työhuoneen, jossa voisin Macillani näpytellä asiakaskertomuksia ja lausuntoja.

Pihatie teki silmukan, jonka sisään jäi kolme isoa koivua. Omenapuita ja puoli hehtaaria maata. Parasta oli vanha navetta, tai oikeastaan kalkkunala, jonka toinen pääty oli köynnöksen peitossa. Sinne voisi ottaa kesäksi vaikka vuokralampaita. En oikein välitä eläimistä koska olen allerginen, mutta lampaissa on sitä jotain. Voisi kesäaamuina mennä juomaan kahvin terassille ja moikkailla niitä.

Kuin testiksi näin yöllä unta Helsingistä. Unessa se oli ihan valtavan kaunis ja päätin, että otan pojat ja muutan sinne, maksoi mitä maksoi. Aamulla kuulostelin itseäni, mietin miltä Helsinki oikeasti näyttää ja sitä, että minulla olisi poikien kanssa yksin varaa muuttaa vuokralle ehkä Kontulaan tai Mellunmäkeen. Ja tosiaankin jos Helsinkiin haluaisin, niin sinne pitäisi lähteä yksin. Eikä se ole missään nimessä sen arvoista. Siinä aamulla tuli tehtyä jonkinlainen välitilinpäätös ja päästettyä lopullisesti irti siitä unelmasta, että minusta joskus tulisi helsinkiläinen. Se kävi yllättävän kivuttomasti. 

Surutyötä Turun suhteen en ole vielä uskaltanut aloittaakaan. Ja tiedän jo nyt, että se ei muuten tule käymään kivuttomasti.