Hei rakas perheeni
Toisen vauvani vauvavuosi alkaa lähentyä loppuaan. Pientä haikeutta on ilmassa, koska olen (taas) ajatellut, ettei meille kyllä tule enää enempää lapsia. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin helpotus. Tuntuu siltä kuin olisi uinut suuren järven vastarannalle ja jalat vihdoin alkavat ylettyä pohjaan. Selvittiin kuin selvittiinkin, taas. Välillä pärjättiin tosi hienosti, välillä pysyttiin juuri ja juuri yhtenä perheenä. Mutta pääasia että kuitenkin pysyttiin.
Tällä kertaa vauvavuosi ei ole ollut shokeeraava, mutta silti uuvuttava. Olen alusta asti jättänyt tietoisesti pois kaikenlaisen vauvan kouluttamisen, ja mennyt aina sieltä, mistä aita on matalin. Tästä syystä nukutaan edelleen ainakin puolet yöstä pikkuveli meidän sängyssä ja maitoakin annetaan tarvittaessa. Usein joku/jotkut nukkuvat sohvalla. Kumma kyllä en ole ollut yhtään niin väsynyt kuin Pertsan vauvavuotena, jolloin pidettiin pilkuntarkasti unikoulut.
Huolta on tuottanut pikkuveljen hidas kasvu – hän vain yhtäkkiä lakkasi kasvamasta moneksi kuukaudeksi. Luulen sen johtuvan siitä, että en kerta kaikkiaan saanut tarpeeksi imetysrauhaa esikoiselta, eikä vauva vielä silloin huolinut kunnolla pulloa. Tämä olikin ennen vauvan syntymää yksi isoimmista peloistani; etten saisi vilkkaalta ja joka hetki huomiota vaativalta esikoiselta rauhaa imettää. Parhaana apuna olivat telkkari ja youtube. ”Anna sille joku kirja tai palapeli” -neuvo ei todellakaan toiminut meillä, ja jossain vaiheessa traktorivideotkin menettivät tehonsa. Voipi olla että vauva jää tämän kuivan kauden takia ikuisesti vähän pienikokoisemmaksi kuin oli tarkoitettu ja esikoinen varmaan sai 500 % liikaa digiärsykkeitä suosituksiin nähden, mutta pääasia että tässä kuitenkin vielä ollaan kaikki elossa ja suht selväjärkisinä.
Kiinteiden aloittaminenkin alkoi hitaasti ja välillä on edelleen päiviä, kun ruokaa menee yhteensä pari lusikallista. Pertsa oli jättivauva, joten sen kokemuksen jälkeen on ollut aika stressaavaa käydä neuvolakäynneillä tämän pikku heinäsirkan kanssa. Muistan vieläkin miten pettymys ja huoli tuntui valahduksena mahanpohjassa, kun vaaka näytti aina vain 7100 grammaa vaikka sen olisi pitänyt aikoja sitten jo ylittää kahdeksan kiloa. Ollaan käyty lastenpolilla säännöllisillä kontrollikäynneillä ja tankattu pikkuveljeä rypsiöljyllä niin reippaasti, että nyt kasvu alkaa pikkuhiljaa normalisoitumaan ja huoli helpottaa.
Pertsan kanssa on välillä ollut just niin hankalaa kuin ennen vauvan syntymää pelkäsinkin. Samoin parisuhteenkin kanssa. Välillä on tuntunut, että olen hävittänyt yhteyden molempiin ja muuttunut tyranniksi, joka keskittyy vain nuuskuttelemaan uutta vauvaa ja samalla ärjyy miten ärsyttäviä muut ovat.
Mutta nyt vihdoin alkaa löytyä tasapaino kaikkien perheenjäsenten välille (eli pikkuveli ei saa aina nenillensä ja me vanhemmat ollaan löydetty jonkinlainen kultainen keskitie uhmaikäisen isoveljen ohjaamiseen). Parhaita hetkiä ovat saunaillat, iltasadun lukuhetket (”Isi luetaan Kana Kanoliina!”) ja sunnuntaikävelyt. Mitä arkisempaa ja tavallisempaa, sitä parempaa. Viime viikkojen aikana on ollut hetkiä, kun olen ensimmäisiä kertoja tuntenut ihan vilpitöntä ylpeyttä pojistani ja miettinyt itku kurkussa että tältäkö sen kuuluukin tuntua. J:lle on tullut viimeisen vuoden aikana naururyppyjä silmäkulmiin ja iltaisin, kun pestään hampaita, katselen niitä ja sitä ja mietin, että tässä haluan olla vielä 50 vuoden päästäkin.
Elämä on aika hyvää aina silloin, kun se kuulostaa ylös kirjoitettuna kliseiseltä.