Jokohan uskaltaa iloita?

Ensimmäinen päivä kahteen viikkoon kun aamua ei tarvitse aloittaa hapuilemalla epätoivoisesti vesipulloa ja buranapurkkia.

Sairaalasta kotiuduimme keskiviikkona. Oli ihana päästä kotiin ja ennenkaikkea irti kanyylista, mutta sekin ilo jäi vähän lyhyeksi, koska siirtyessäni suun kautta otettavaan antibioottiin olo huononi taas pariksi päiväksi aika paljon. Onneksi tänään on jo ollut parempi päivä.

Toisen rinnan punoitus on laskenut ja kipeästä pahkurasta on jäljellä enää sellaisia omituisia ”maitolaattoja”, jotka eivät lähde millään. Imetystukiäiti kuitenkin lohdutti, että niitä ei välttämättä tarvitsekaan saada imettämällä pois vaan luonto hoitaa ja ne sitten jossain vaiheessa itsestään liukenevat pois. Lisäksi hän kertoi, että jos tississä on jotain ongelmallisia kohtia, joihin maito aina pakkautuu, ne kohdat lakkaavat ajan myötä tuottamasta maitoa eli sekin vaiva hoituisi itsellään. 

Olen viimeisen viikon aikana googlettanut läpi varmasti kaikki rintatulehdus-keskustelut mitä internetistä löytyy. Muiden hurjat tarinat ovat tsempanneet jatkamaan – kuitenkin kovasti haluaisin imettää, koska tällä kertaa se tuntuu tämän vauvan kanssa jotenkin tosi ihanalta. Johtuu varmaan siitä, että tyyppi on niin rauhallinen ja kärsivällinen. Kaikki rintakumisähläykset ja huonot herumiset ja pahanmakuiset maidot menee läpi. Toki osaan nyt itsekin olla imetystilanteissa rennompi ja onnekseni imetys on ollut koko tämän episodin ajan suht kivutonta. Vauvallekaan ei ole tullut ollenkaan niin massiivisia vatsavaivoja kuin pelkäsin (ainakaan vielä). Vaippaa saa kyllä olla vaihtamassa koko ajan, mutta muuten poika nukkuu ihan hyvin ja syömisen jälkeen hymyilee maireasti ja päästelee hassuja vauvaäännähdyksiä. <3

Imetyksen ilmaisuus ei kyllä enää pidä meikäläisen kohdalla paikkaansa: laskin että kaikki lääkkeet ja sairaalakeikka tulevat maksamaan noin 200 euroa. Sillä rahalla olis varmaan ruokkinut vauvan korvikkeellakin ainakin ekat 4 kuukautta.