Juna-onni

Istun junassa matkalla Helsinkiin. Viime viikonlopun synkkyys ja kuivahukkumisen uhka ovat jo haihtuneet. Viikolla oli poikien kanssa ihania, kuulaita arkipäiviä, jotka palautti taas uskon äitiyteen ja jokin puristava mytty sisällä hölläsi.

Eilen ajettiin 300 kilometriä pohjoiseen, tänään matkustan 400 kilometriä takaisin etelään – ihan yksin. Perillä odottaa rakkaita, ihania tyttöjä. Yhden olen tuntenut 22 vuotta, toisen 13, kolmannen 7 ja neljännen 5. Kaikki rakkaitta ja omalla tavallaan vaikutuksen tehneitä. Ensi kesänä he ovat kaasojani, eli toivon mukaan järjestävät eeppiset polttarikemut ja auttavat hääjuhlassa käymään pissalla hääpuvussa.

Kuuntelen Coldplayta, Rubikia ja vanhaa Maija Vilkkumaata. Välillä tietty vähän JVG:tä. Kauhea vessahätä, mutten kehtaa pyytää vieressä istuvaa mummoa väistämään. Toisina päivinä sitä on niin onnellinen, että meinaa pakahtua. Ja kukapa ei olisi, jos tiedossa on kuoharia, mojito-kannu, hääsuunnittelua ja kikatusta. Eli kaikkea ihanaa ällökliseistä tyttöhömppää.

Rakastan kolmen koplaani yli kaiken, mutta heidän kanssaan elämä kiertyy helposti vain traktoreiden, puimureiden, kaivurien ja autojen ympärille. Siispä nyt vähän sitä pinkkiä skumppaa!