Junamatka, joka palautti uskon ihmisiin
Lähdettiin perjantaina pistäytymään Helsingissä, josta matka jatkui lauantaiaamulla mummulaan. Ehdin Seinäjoen junaan juuri ajoissa, ja sovittelin epäkäytännöllisen isoja lastenvaunuja muiden jatkeeksi. Juna oli täyteen varattu ja jäin istumaan vaunujen läheisyyteen väärälle paikalle, valmiina nöyrästi pyytelemään anteeksi ja kysymään josko saisin istua siinä sen aikaa kun vauva nukkuu.
Käytävän toisella puolella istui iäkäs äiti ja vanhapoika. Äiti päivitteli sitä, ettei junissa ole turvavöitä ja muisteli pojan lapsuusvuosia rakkaudella. Poika puhui äidilleen kauniisti ja rauhoittavasti.
Pasilassa viereeni tuli etäisesti tutulta näyttävä vaaleatukkainen tyttö, joka nappasi vaunuista syliinsä suloisen pienen tytön. Juteltiin aikamme, ja pian hänen tarinansa alkoi kuulostaa niin tutulta, että oli pakko kysyä bloggaako hän. Ja sehän oli Mama-mammutti-blogin kirjoittaja Jodelie, joka oli matkalla Tampereelle tapaamaan äiti- ja vauvakavereita. (<3!) ”Mäkin kyllä katoin sua että näytät jotenkin tutulta, mutta ajattelin että muistutat vaan jotain mun kaveria.” Puhuttiin vauvoista ja äitiydestä, mistäpä muustakaan.
Myöhemmältä asemalta junaan tuli pienikokoinen täti, jolle istumapaikkani kuului. En ehtinyt edes aloittaa harjoittelemaani puhetta, kun tämä huikkasi, että hän voi kyllä istua missä vain ja pysy sinä siinä vauvan vieressä.
Naiskonduktööri jäi jutustelemaan pitkäksi toviksi keskelle junavaunua. Kehitysvammainen nainen kyseli häneltä kaikenlaista, kuten onko koskaan ollut junaa joka olisi täynnä vain lapsia. Konduktööri kertoi aamun junavuorosta Kuopiosta Helsinkiin: joka asemalta oli tullut kyytiin teinityttöjä. Konduktööri oli etsinyt Youtubesta One Directionia ja laittanut sen junan kaiuttimista soimaan. ”Voi miten ihanasti tehty!”, huudahti joku. ”Kiittikö ne teinit sitten sua?”, kysyi kehitysvammainen nainen. ”Heh, kiittääkö teinit ikinä? Kyllähän niiltä paras kiitos on aina se hymy, ja se riittää.”
”Sä olet sairaanhoitaja”, sanoi kehitysvammainen vieressään istuvalle, kun konduktööri jatkoi matkaa. ”Mistä ihmeestä sä sen arvasit?” ”No kun sä tunnut ihan sairaanhoitajalta.”
Tampereelle saavuttaessa oululainen nainen tuli pakkaamaan poikaansa rattaisiin ja höpötti etummaisissa penkeissä istuvalle etelä-pohjalaiselle, vaitonaiselle vanhalle pariskunnalle. Saatuaan pojan rattaisiin hän huikkasi pariskunnalle käyvänsä vessassa ja jos he katsoisivat sen aikaa poikaa. Molemmat nyökkäsivät jämäkästi.
Tampereelta junaan tuli tummatukkainen tyttö, joka kantoi lasta Manducassa. Istahti viereen ja puuskahti, että hänelle oli myyty pyörätuolipaikka, mutta eihän hän voi lapsen kanssa lattialla istua.
Lähdin hytkyttämään omaa itkuista vauvaani käytävälle. Paikkansa lainannut pikkuruinen täti käveli ohi ja jutteli lempeästi siitä, miten pienelle matkustaminen on varmasti vähän jännää, kun kuuluu niin erilaisia ääniä.
Kun palasin paikalleni tummatukkainen tyttö katsoi sylissäni retkottavaa vauvaa ja sanoi: ”Huh, nukahti.” Ihan noin vain, kuin oltaisiin ihan tuttuja. Hänkin opiskeli Turussa ja heilläkin oli isi ja isoveli Seinäjoella vastassa. Puhuttiin Turusta, lapsista, lasten sairastamisesta ja sairaalareissuista, loppuunpalamisesta, opiskelusta. Hänen kymmenkuinen tyttärensä kuikuili penkkien välistä takanamme istuvia, jotka olivat juuri avanneet keskustelun. ”Kyllä heinäkuussa jo on sellaista tummemman vihreää.” ”Mutta on sekin hyvä väri.” ”On.” Toinen heistä, mummo, rupesi lepertelemään kurkkivalle pikkutytölle. Aloin syöttää vauvaa ikkunaanpäin kääntyneenä. Vauva söi ja tuijotti samalla herkeämättä penkin taakse. Hetken päästä vauvaa alkoi hymyilyttää ja takaa kuului mummelin kiherrystä.
Seinäjoella kuulutus tuli leveällä murteella ja me luvattiin tummatukkaisen tytön kanssa törmäillä yliopistolla. Toivottavasti törmättäisikin, harmittaa tosi paljon ettei edes esittäydytty.
Kolmetuntisen junamatkan ajan tunsin oloni kotoisammaksi kuin pitkiin aikoihin ja tein lupauksen, etten hetkeen puhu mitään pahaa suomalaisista.