Kavereiden kaa
Maanantain vauvakerhon jälkeinen ”ää mä en ikinä tee mitään” -morkkis hävisi aika nopeasti eilen, kun olimme Pertsan kanssa todellisia kyläluutia. Päivä oli pullollaan ihania ystäviä.
Aamulla heräsin näiden parhaiden kamujen vierestä, kuten joka aamu. Pertsa herää nykyään ihanan aurinkoisena, ei enää itkien kuten silloin kun hampaat oli puhkeamassa. Hän viihtyy jopa puolisen tuntia vieressäni köllien, tuijottelee ikkunasta ulos tai omia käsiään. Yleensä ehdin vielä aamusyötön jälkeen hetken torkkua ennen kuin vierestä alkaa kuulua vaativaa ääntelyä.
Tämä päivä oli ihan erikiva, koska heitimme J:n töihin ja lähdimme samantien maalle moikkaamaan Toreyta ja tämän suloista tyttöä. Olemme Toreyn kanssa olleet samalla ala- ja yläasteella, mutta vasta seiskalla meistä tuli parhaita ystävyksiä. Tiemme erosivat ysiluokan jälkeen, kun minä suuntasin lukioon ja Torey viittomakielen ohjaajaksi. Ystävyytemme olikin ”katkolla” monia vuosia, mutta niin vain lasten saaminen yhdistää ja on ihanaa huomata, ettei se ystävyys ole mihinkään kadonnut. Peruskoulukavereiden kanssa suhde on ihan erityinen siksi, että heidän kanssaan on viettänyt 3-9 vuotta lähes joka päivä koko päivän – sekä hyvät että huonot päivät. Kyllä siitä vaan tietynlainen side syntyy. Tämän pienen ja pippurisen punapään kohdalla side mahdollistaa sen, että vaikka nähtäisiin nykyään vain kerran kuukaudessa, niin voin silti ilmestyä hänen luokseen lökäreissä ja likaisella tukalla puoli yhdeksältä aamulla aamupalavärkkien kanssa – ilman minkäänlaisia paineita. Parasta!
Ennen kotiintuloa hurautimme moikkaamaan kaasokaveriani (nimettäköön hänet nyt näin 😀 hän on siis yksi parhaista ystävistäni ja sovimme muutama viikko sitten että olemme toistemme kaasoja) ja hänen poikaystäväänsä. Pertsa on näköjään ottanut tavaksi puklata aina juuri tämän ystäväni päälle, tänään puklut meni ihanasti kaula-aukosta sisään. 😀 Nakitin ystäväni poikakaverin lapsenvahdiksi ensi tammi-helmikuuksi, kun pitäisi käydä jo muutama kurssi, mutta kaikki sukulaiset ovat päivisin töissä. Ystäväni lähtee kevääksi vaihtoon Firenzeen (voihan kateus ja ikävä), joten sanoinkin poikakaverille että hänellä on sitten hyvää aikaa hoitaa meidän Pertsaa. 😀 Kuulemma se sopii.
Illalla lähdin vielä kolmannen ystäväni vauvakutsuille. Lahjaksi askartelin vanhasta kenkälaatikosta Tulevan Äidin Selviytymispakkauksen, johon tuli mm. liivinsuojuksia, korvatulpat, lakuja, unilelu, tuttipullo, body ja pikkuruiset villasukat. Kutsut olivat ihanat, ruoka oli hyvää ja illan kohokohta se, kun vihdoin onnistuin tuntemaan masuasukin potkuja ja puljailua. Tuli ihan älytön flashback omaan loppuraskauteen, vaikka tunsikin ne liikkeet nyt vain ulkopuolelta. En malta odottaa että pääsen sylittelemään pikkuruista vastasyntynyttä, pari kuukautta enää. <3
Palasin kotiin onnellisena tyttönä, ja iloisena yllätyksenä vanhempani olivat olleet kylässä ja vaari nukuttanut Pertsan. Tänään aamulla tämä Rymy-Eetu esitteli hoitopöydällä, miten oli eilen minun poissaollessani oppinut tarttumaan varpaistaan kiinni. :D