Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

Tää teksti on kirjotettu täysin itsekkäistä syistä enkä usko, että kovin moni jaksaa edes kokonaan lukea. Tän tarkotuksena on nyt vielä kerran kelata kaikki läpi, miten tähän pisteeseen on tultu ja miten paljon hyvää mulla on. Enintään neljä viikkoa ja meillä on tässä maailmassa uusi ihminen, joka tarvii kaiken huomion ja ajan, eikä varmasti tuu olemaan helppoa nuorilla vanhemmilla melko nuoressa parisuhteessa. Siispä: muista nää jutut ja muista tää olo, silloinkin kun oot kuolemanväsynyt ja vittuuntunut ja haluaisit vaan palata ajassa taaksepäin monta vuotta tai murhata J:n koska se on niin ärsyttävä. Kyllä se siitä taas.

Tavattiin siis Etelä-Pohjanmaalla lähes neljä vuotta sitten, kun päätin ihan ex tempore lähteä viettämään välivuottani kansanopistoon psykologian linjalle. J opiskeli saman paikkakunnan ammattikorkeassa agrologiksi ja tavattiin, kuinkas muutenkaan, paikallisessa pubissa. 😀

Tän kuvan oon laittanut lukioaikoina irc-galleriaan kuvatekstinä ”maajussille morsian”. Eipä tiennyt tyttö!

Ensimmäinen vuosi oli ihanaa alkuhuumaa ja tutustumista, mutta myös ihan erilaisten elämäntapojen ja -asenteiden opettelua puolin jos toisin. Muistan kun mentiin ensimmäistä kertaa käymään J:n kotona, enkä meinannut uskoa silmiäni. Soitin äitille ihan innoissani että ”tää on siis ihan ku siitä Maajussi-ohjelmasta! Nää ihan oikeesti asuu tällasella maatilalla!” Myös J:n iso viisilapsinen perhe ja pohjalaisuus herätti aika paljon ristiriitaisia tunteita, en voinut uskoa että joku 20-vuotias jätkä haluaa ihan vilpittömästi viettää viikonloppua kotona perheen seurassa ja maatilan töissä auttaen, eikä lähteä baariin?! Mun piti tottua J:n jäyhyyteen ja ”tylsyyteen” ja sen muhun, pikku bilehileeseen, joka normaalisti vietti viikonloppunsa aina jossain kissanristiäisissä. En edes muista miten monta kertaa oon sanonu riidellessä J:lle että ”sä kuulostat ihan meijän mammalta noiden mielipiteides takia!”

Vuoden jälkeen mä pääsin yliopistoon ja elettiin toinen vuosi kaukosuhteessa. Se oli yhtäaikaa rankin ja ihanin vuosi ikinä. Yksinäiset viikot oli välillä ahdistavia, mutta toisaalta jokainen kaukosuhteessa ollut tietää, ettei mikään oo parempaa kun nähdä toinen pitkän ikävöinnin jälkeen. Viime keväänä J muutti mun luo ja jännitin etukäteen hirveesti sitä, miten asiat muuttuu kun arki iskee päälle, mutta alun sopeutumisvaikeuksien jälkeen kaikki on mennyt hyvin.

J ei oo mikään täydellinen poikaystävä, se ei oo ikinä tuonut mulle spontaanisti kukkia, ei välitä korkeakulttuurista eikä bilettämisestä. Se makaa sohvalla, pelaa pleikkaria ja möläyttää välillä ihan urpoja juttuja. Esimerkkinä yks päivä kun stressasin ja itkeskelin raskauteen liittyviä juttuja ja lopulta se turhautui ja kysyi että ”Miks mun pitää sua tässä sparrata, eiks sun pitäs tietää nää jutut ite?” Auts. Mut kaikesta huolimatta se on ainut ihminen, jonka seuraa jaksan ja kaipaan aina. Parasta J:ssä on sen ehtymätön hyväntuulisuus ja huumori ja se, että oon alusta asti voinu luottaa sen tunteisiin täysillä. Se on opettanu mulle kaiken sellasesta miehille tyypillisestä rennosta elämänasenteesta ja nykyään murehdin ja märehdin asioita sata kertaa vähemmän kun alkuaikoina.

Pari vuotta sitten, kun oli kaikista myrskyisintä, en olis ikinä uskonut että oltaisiin tässä nyt. Suhteen alussa mua ahdisti ehkä eniten se, että J ei ikinä pohdiskellut asioita syvällisesti eikä puhunu asioista monimutkaisilla tunnetasoilla, kunnes opin vuosi sitten yhden ihan hullun jutun:

Meillä on psykologian laitoksella legendaarinen senssis-kurssi, jossa sulkeudutaan pienryhmän kanssa viideksi päiväksi pieneen huoneeseen patjojen päälle makoilemaan. Siellä sit opetellaan elämään tässä ja nyt ja puhumaan niin suoraan ja sydämestään kun ihminen vaan voi. Mistään muusta ei siis saa puhua kun sen hetkisestä tilanteesta, niistä ihmisistä siinä ja siitä, mitä tunteita herää.

Kurssi toimii aikamoisena aivopesuna, ja meitä varoteltiinkin, että sen jälkeen voi kestää hetken palautua normaalielämään ja muiden ihmisten seuraan, koska ne ei oo tottunut puhumaan niin, vaan ne puhuu niitä jokapäiväisiä ”pinnallisia” asioita, mitä itekin normaalisti. Muistan kun lähdin kurssin päätyttyä lauantaiaamulla bussilla J:n luo Pohjanmaalle ja jännitin kuollakseni, että nytkö me erotaan, jos huomaan että meillä ei ookaan mitään suurta yhteyttä.

Kuinkas kävikään: suureksi yllätyksekseni J:hän osasi sen taidon ilman mitään kursseja ja psykologisia pohdintoja. Siis että mun, fiksun ja pohdiskelevan ja niiin syvällisen naisihmisen pitää todellakin harjotella yliopistossa elämään tässä&nyt ja puhumaan tunteeni ja ajatukseni suoraan vaan huomatakseni, että mun maajussipoikaystävä onkin tajuamattani tehnyt sitä aina ja mä oon vieläpä aikasemmin ärsyyntynyt siitä. Siihen viikonloppuun loppui ainakin mun puolelta ne sellaset ”ku sä aina” ja ”viimekskin oli just näin” -riidat. Ja myös se ”kyllä sun nyt ois pitänyt tietää mitä mä ajattelen” -marttyyrius. Kaikkia asioita ei tarvii analysoida ja pyöritellä itsekseen mielessä, vaan ajatukset ja tunteet voi puhua ääneen siinä hetkessä kun ne tulee, pääsee usein paljon helpommalla. Tän uuden mentaliteettini takia en esimerkiks kestä kattoa Iholla-sarjaa, koska mulle tulee liian usein sellanen olo että ”no vittu SANO se sille äläkä märehdi yksin” :D Siis tietenkään en itekään aina osaa noudattaa näitä elämännuoriani, mutta sekin auttaa jo pitkälle, että ne jutut tiedostaa.

No, sitten kun oli näissä tunnepuolen jutuissa päästy aimo harppaus eteenpäin, niin edessä oli seuraava ongelma perattavaksi: J on sydänjuuriaan myöten maalainen, minä kaupunkilainen. J on esikoinen ja se on tietysti pienestä asti kasvanut siihen ajatukseen, että se jää jatkamaan kotitilaa. Mä oon peruskaupunkilaistyttö, joka on jo ysiluokalla päättänyt että muuttaa isona vähintäänkin Lontooseen ja elää villiä elämää.

Kamalimmat riidat ja lähes-eroamiset ollaankin saatu aikaseksi siitä, kun ollaan mietitty kumman pitäis joustaa unelmistaan vai tarviiko niistä edes toisen ihmisen takia joustaa. Varsinkin kun ollaan näin nuoria. Onneksi meillä oli kuitenkin monta vuotta aikaa miettiä näitä juttuja, koska molemmilla oli vielä opiskelut kesken eikä ollu kiirettä tehdä päätöstä suuntaan eikä toiseen.

Tähänkin muistan sellasen yksittäisen käännekohdan: viime kesän Ruisrock ja yhden vanhimman ystäväni näkeminen. Mentiin yhdessä kattomaan The Cardigansia, meidän nuoruudenbändiä, ja keikka meni lopulta ihan ohi, koska itkin koko sen ajan ystäväni halauksessa. Itkin sitä, miten saatanan epäreilua voi olla että löydän maailman rakkaimman ihmisen ja sitten en voikaan elää sen kanssa sellasta elämää kun haluaisin elää. Yhtäkkiä, ihan hirvittävässä humalassa ja tunnin itkemisen jälkeen tajusin, että kyllä mä kuitenkin mielummin suren menetettyjä nuoruudenunelmia ja tarkkaan tehtyjä suunnitelmia kun sitä, että menettäisin J:n. Ja siinä hetkessä päätin, että mä voin joustaa ja vaikka miten ajatus pelottaakin, niin mä lähden sen mukaan maalle sitten kun mun opiskelut on tehty. Koska mä voin tehdä mun unelmatyötä ihan missä vaan ja mulle tärkeintä on kuitenkin se ihminen jonka kanssa oon, ei se paikka missä ollaan. Ja vaikka en sitä yhtään omasta vinkkelistäni ymmärräkään, niin oon tässä vuosien saatossa oppinut, että maanviljelys voi tehdä jotkut ihmiset ihan ihmeen onnellisiksi. Se on niille niin rakas elämäntapa, että en keksi montakaan muuta yhtä voimakasta kutsumusammattia, eikä sellasta sovi kyllä keneltäkään riistää. (Ja aina toisinaan, kun mua alkaa ajatuksena liikaa ahdistaa maaseudun vieraus ja tylsyys, niin ajattelen että annan itelleni viis vuotta aikaa. Jos en viidessä vuodessa opi elämään siellä ja oon tosi onneton, niin sitten saan lähteä pois.)

Paljosta on selvitty, koska aina meillä on kuitenkin ollut hauskaa ja ihanaa yhdessä. Ja nyt on erityisen hyvä, kaikki mun rakkauteni kuuluu sille, ja tietysti pian myös tiimin nuorimmalle. Saa nähdä millaisiin muutoksen kouriin sitä taas pian joutuu. Luotan siihen, että me otetaan omalla tyylillämme päivä kerrallaan – vaikka ollaan me varmuudeksi jo sovittu se ensimmäisen vauvavuoden aikana ei erota vaikka mikä olis -sääntö. :D

kutsun tätä elämäksi