Mikä synnyttämisessä viehättää?
Pertsan syntymän jälkeen muistan ajatelleeni etten synnytä enää ikinä. Edes sen ihanan pienen vauvan saaminen rinnalle ei pyyhkinyt pois sitä, miten tuskaista ja järkyttävää synnyttäminen oli ollut. Näin synnytyksestä painajaisia, joista heräsin täydessä paniikissa. Olin ehkä lähtenyt vähän soitellen sotaan ja ikuisena optimistina ajatellut, että jospa munkin synnytys on nopea eikä kipu ole kidutukseen verrattavaa. Mietin, että jos jotkut voi muka oikeasti saada orgasmin synnytyksestä, ei voi olla liikaa pyydetty, että se olisi mullakin jotenkuten siedettävää.
No, ei ollut. Jälkikäteen ajateltuna se toki oli kuin ensisynnytysten oppikirjasta: ensin supistelee säännöllisen epäsäännöllisesti vuorokauden ja paikat ovat pari senttiä auki. Synnärillä käydään yhden kerran näyttäytymässä ja käskevät lähteä vielä kotiin odottelemaan. Illalla tullaan uudestaan ja saadaan jäädä. Supistukset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että voin köllötellä sängyssä ja valittaa kun telkkarista ei tule mitään. Yöllä menee lapsivedet, mikä ei toiveista huolimatta voimista supistuksia. Yöllä saan epiduraalin ja nukun pari tuntia. Yövuorosta lähtenyt kätilö taputtaa jalkaani ja sanoo että ”olet jaksanut reippaasti”. Itse ajattelen että ”etkö nyt tuon enempää voi sanoa kun olen täällä koko yön kärvistellyt tuskissani!” tajuamatta sitä, että kätilö taitaa tietää niistä todellisista tuskista tässä vaiheessa vielä vähän enemmän kuin minä. Aamulla heikkoja supistuksia voimistetaan oksitosiinitipalla ja ne hyppäävät ihan uudelle tasolle – kohdunsuu aukeaa vajaassa kolmessa tunnissa viisi senttiä ja lääkkeelliset supistukset ovat juuri niin kivuliaita kun oli peloteltukin. Ensin ponnistan pari supistusta kokeilumielellä, sen jälkeen alkaa tositoimet ja noin kymmenennen supistuksen jälkeen vauva vihdoin syntyy. Ponnistusvaiheen kestoksi merkataan 57 minuuttia. Istukka painellaan ulos hetken päästä, repeämiä ei ole tullut, vauva on älysuloinen ja pehmeä, sukulaiset menevät ihan sekaisin.
Ja siis tuollaistahan se synnyttäminen paperilla on, samantyyppisiä kertomuksia olen lukenut kymmenittäin. Mutta silti mitkään kirjoitetut asiat eivät kunnolla tavoita niitä tunteita kaiken takana: valtava jännitys, odotus ja pelko. Olla ensin päivä kivuissa ja miettiä sitten, että tämä ei todennäköisesti ole vielä mitään (normisettiä synnytyksessä, mutta ei meikäläisen elämässä yleensä). Olla vieraissa vaatteissa oudon hajuisessa sairaalahuoneessa. Ponnistusvaihetta ei voi vielä edes ajatella, koska se tuntuu niin absurdilta ja pelottavalta, että mieli ei sellaiseen veny. Kätilö juttelee kanssani vähemmän kuin marketin kassa ja vaikka olen oman elämäni suurimman mullistuksen edessä, tunnen samalla selvästi olevani hänelle vain yksi työtehtävä näissä identtisissä huoneissa.
Olla yksin kaiken sen kivun keskellä, vaikka huoneessa on neljä muuta ihmistä. Uppoutua jonkinlaiseen sumuiseen tajunnantilaan, jonne kaikki kipu kyllä yltää, mutta järki enää ei. Ja vaikka samassa huoneessa on kätilö, lääkäri ja oma rakkain puoliso, yhtäkkiä kukaan ei voikaan enää auttaa. Kaikki lääkkeet on jo annettu. Kukaan ei puhu mitään, ikuisuudelta tuntuvan ajan saan yksin kiemurrella sängyssä ja huutaa kivusta. Mistään ei voi tietää, miten kauan sitä vielä kestää.
Miksi ihmeessä tuollaisen sitten haluaa kokea uudestaan? Ja siis nimenomaan sen synnytyksen ihan sen itsensä vuoksi, ei pelkästään siksi, että se on pakollista lasten hankkimisen kannalta. Huomasin nimittäin tässä pari päivää sitten potevani pientä synnytysikävää, kun lueskelin Lähiömutsin ja Alisan synnytystarinoita. Ehkä siinä on jotain samaa kuin maratonin juoksemisessa: kun tapahtuma ja kivut ovat jotain aivan erityistä, on niiden jälkeinen fiiliskin aika erityinen. En ole ikinä tuntenut itseäni niin sankarilliseksi kuin istuessani pyörätuolissa lapsivuodeosastolle kärrättävänä, pieni tunnin ikäinen poika paitani uumenissa. Se tunne, että selvisin sittenkin! Selvisin ehjin nahoin ja järjissäni, kaikesta huolimatta. Ei sellaista tunnetta saa mitenkään muuten.
Ja sitäpaitsi, jos monet muutkin ovat pakertaneet toisen lapsensa maailmaan parissa tunnissa, niin ei se mullakaan voi varmaan kovin paljon pahempi nakki olla, eihän? 😉