Minä, mestarivalvoja

En muuten varmana nukahda, koska on kivempaa pöllöillä ja naureskella äidille, syödä varpaita ja voimailla tyynyn kanssa. Jaksan hienosti sinnitellä hereillä vaikka äiti laulaisi läpi kaikki osaamansa lastenlaulut ja antaisi aina välissä pari kertaa tissiäkin. Oikeastaan tissille nukahtaminen on ihan nynnyjen hommaa – me isot pojat harjoitellaan jo sitä, miten voi yhtä aikaa heilutella alakroppaa, repiä äitiä tukasta ja mölistä ilman, että imuote irtoaa.

Sitten käännyn mahalleni, varmasti käännyn! Vaikka miten yrittäisitte pinota tyynyjä ja peittoja muuriksi eteeni. Olen sellainen supervauva, joka osaa käännähtää tarvittaessa vaikka oman akselinsa ympäri. Välillä äiti yrittää pitää kättä vatsani päällä niin että pysyisin selälläni ja nukahtaisin siihen, mutta siitäkös vasta suutunkin. Selällään makaaminen ja katontuijottelu on niiin nähty ja on mielestäni melko loukkaavaa, että minulta vielä sellaista vaaditaan.

Mahallaan ollessani osaan kyllä ottaa ihan rennostikin. Yleensä siis siinä tapauksessa, jos esittelen uutta taitoani eli sitä, että osaan laittaan pään suloisesti patjaan aina kun joku sanoo ”aaaai”.

Jos totta puhutaan, sekin on pidemmän päälle aika tylsä leikki. Viihdyn paljon paremmin peppu pystyssä möyrien. Siinä säestän itseäni erilaisilla äänillä joita jo osaan – mahdollisimman kovilla, tietty. Äidille voi lähettää sellaiset terveiset, että ottaa ny rennosti vaan, en sentään konttaa ympäri sänkyä tai nouse seisoskelemaan keskellä yötä! Ne vaativat vielä pikkuisen harjoitusta.