Miten onnelliseksi voi alkoholiton viini tehdä?
Tosi. Lievästä ällöttävyydestään huolimatta. Kipeiden ja huonosti nukuttujen päivien jälkeen tuntui ihanalta pilkkoa salottisipuleita, keittää kanalientä, kaivaa puulusikka laatikosta ja ryhtyä hämmentämään risottoa. Mukaan oli pakko saada valkkaria, ja koska ajatus lähes pullollisen oikean valkoviinin viemäriin kaatamisesta tuntui liian tuskalliselta, pyysin tuomaan alkoholitonta.
Kysyin J:ltä ruokakassia purkaessa, että miksi hitossa keksin aina tällaisia kunnon kokkailua vaativia ruokia silloin, kun on oikeasti vähän liian väsynyt ja stressaantunut kokkailemaan, pakastepitsalla pääsisi paljon helpommalla. Riisejä hämmentäessäni tajusin, että ehkäpä just siks. Erityisesti risotosta on muodostunut aikuisiän oma lohturuokani. Sitä ei ikinä tehty meillä kotona, vaan kokkasin sitä ensimmäisen kerran jonkun juhlapäivän vuoksi itselleni ja J:lle silloin kun olin muuttanut sinkkuetäsuhdeyksiööni. Ensimmäisestä kokkauskerrasta lähtien se on pitänyt yrittää tehdä täydelliseksi, valkoviiniä ja paljon parmesaania, herne-maissi-paprikat tai muut sellaset olis tässä risotossa pyhäinhäväistys. Olennaisena osana tähän kuuluu riisien hypnoottinen hämmentäminen ja valkoviinin tuhoaminen, ei mitään muita oheistoimintoja, ehkä korkeintaan jotain hyvää musiikkia.
Vaikka risotto teki taas tehtävänsä ja alkoholitonkin lasillinen lohdutti hiukan, tuli silti vähän ikävä ensimmäistä opiskeluvuotta ja etäsuhteen vapautta. Kaksi tosi mälsää asiaa raskaudessa ja lapsiperheellisyydessä ovat se, ettei voi juoda ja se, että on tavallaan oman kotinsa vankina aina kun lapsi on mennyt nukkumaan. Ikinä ei voi lähteä ex tempore -iltakävelylle kahdestaan.
Ekassa raskaudessa jaksoin intoilla uudesta, terveellisestä elämästä ja hurahdin jotenkin niin pahasti, että muistan monta kertaa ihan vakavissani harkinneeni absolutismia. Tällä toisella kerralla ensimmäinen ajatus oli että ei perkele, mun täydellisen hyvä ryyppykaveri palaa kuukauden päästä takaisin Suomeen ja nyt mä en voikaan juoda! Neljä vuotta sitten, yhtenä marraskuisena keskiviikkoiltana vietettiin tämän samaisen tyypin kanssa perinteistä Greyn anatomia -katselmusta. Taisi olla mun syntymäpäivä, joten päätettiin juoda jääkaapista löytyneet viininjämät. Yhtäkkiä oltiinkin hirveässä nousuhumalassa ja lähdettiin pyörillä sateiseen kaupunkiin, ystävälläni oli yksi poikajuttu aluillaan, joten senkin vuoksi siinä illassa oli ihan omanlaisensa tunnelma. Kaikesta kliseisestä tyttömäisyydestään huolimatta muisto on yksi rakkaimmistani ja se palaa mieleen usein silloin, kun harmaa arki alkaa kaatua päälle. Pahoin pelkään, että tämä (tai yksikään tuleva) syksy ei pääse maagisuudessaan sille tasolle. Ensimmäinen oma asunto kaupungin kattojen yllä, uudet opiskelukuviot, ihanat tutut ystävät lähellä, intohimoinen etäsuhde, koko ihana kaupunki ihan siinä kävelymatkan päässä, minä yksin oman elämäni herrana. Ikinä ei ole kolea marraskuu ollut niin kaunis.
En tiedä, kai nää olot johtuu siitä, että oon viime viikkoina saanut esimakua ruuhkavuosista ja voin kertoa – ei hyvä. Tai sitten vaan siitä, että kuuntelen tässä samalla Coldplayta ja vanhempaa Siaa, varma tapa saada itsensä nostalgiseksi. Eikö me sittenkin voitais olla se perhe, joka myy kaiken omaisuutensa ja lähtee asuntoautolla kiertämään maailmaa?
Otsikon pitäisi kai sittenkin olla ”Miten melankoliseksi voi alkoholiton viini tehdä?”.
