Onni on hyvää kun on kyllä iloinen
Otsikko on J:n pikkusiskon esikouluaikoinaan kynäilemä aforismi, joka on J:n kotikotona jääkaapin ovessa. ”Kyllä iloinen” tarkoittaa siis pohjanmaan murteella tosi iloista.
Eilen oltiin katsomassa Sami Hedbergiä. Ei ehkä ollut ihan niiiin hyvä mitä odotin, mutta sai siellä silti nauraa leuat kipeinä. Ehkä parasta koko show’ssa oli kun Sami kysyi yleisöltä lemmikeistä ja jollain oli kissa nimeltä Smoothie, siitäkös riemu repesi. 😀 Keikan jälkeen mentiin J:n työkavereiden kanssa syömään ja sitten kotiin kahdestaan nukkumaan, koko yö ilman heräämisiä! Se on kyllä parasta mitä vauvan vanhemmat voi sängyssä tehdä.
Aamulla nukuin pitkään (eli yhdeksään) ennen kuin lähdin tänne vanhempieni luokse katsomaan miten pikku yökyläilijä pärjäilee enon kanssa. Matkalla hain pitkästä aikaa take away -kahvin ja odottelin bussia Kauppatorin laidalla. Siinä sitä sitten tuli mietittyä syntyjä syviä: miten paljon kauniimmilta kaikki kaupungit näyttävät aamuisin ja miten monta kertaa siinäkin paikalla on seisty – sillä erotuksella, etten ole ikinä eläissäni ollut niin täynnä onnea kuin nykyään.
Onnellisuudestakin täytyy olla onnellinen, sillä se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Itselläni baby blues iski sen verran lujaa vasten kasvoja, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa pelkäsin ihan aidosti sitä, etten enää koskaan nauti elämästä saatika lapsestani. Myös J oli ihan pihalla, vältteli vauvanhoitoa ja hermostui huutavaan rääpäleeseen aina ihan liian nopeasti. Näin jälkikäteen ajateltuna se on ollut ehkä elämäni suurin pettymys: olisin halunnut elää vastasyntyneen kanssa ihanassa vaaleansinisessä vauvakuplassa – sen sijaan oloni oli todella turvaton, en kokenut saavani J:ltä tarpeeksi henkistä tukea ja hirmu itkuisen vauvan kanssa olo oli monena iltana sellainen, että olisi vain tehnyt mieli kaatua naama edellä asvalttiin (mahtava ilmaisu jonka opin eilen J:n kaverilta!). Sitten kun vauvan kanssa alkoi sujua hyvin, meille tuli yhtäkkiä ihan vastoin kaikkia odotuksiani ryppyjä rakkauteen. J:llä oli vaikeaa uudessa työpaikassa ja kaikki se vitutus purkautui kotona meikäläiseen. Itkut ja syvälliset keskustelut paransivat ilmapiiriä ehkä päiväksi. Onneksi tilanne muutamien viikkojen jälkeen laukesi, kun J:llä alkoi töissä helpottaa ja itse sanoin lopulta ihan vakavalla naamalla, että pitääkö ruveta etsimään mulle ja vauvalle yksiötä, jos tää nyt tällaiseksi muuttuu.
Nyt kun Pertsan syntymästä on kulunut kuusi kuukautta ja kaksi viikkoa, niin huomaan yhtäkkiä olevani ihan ällöttävän onnellinen kaikesta. Vihdoinkin me ollaan J:n kanssa samoilla raiteilla vauvanhoidon suhteen, imetys ei enää rassaa, vauva on tyytyväinen ja suloinen. Ja parasta on katsoa miten rakkaita isä ja vauva ovat toisilleen, vaikka alku olikin vähän kivikkoinen. Yksi hyvä osoitus siitä oli taas tällä viikolla se, kun kerhokuvat tulivat postissa. Laitoin J:lle kuvaviestin yhdestä mainiosta kuvasta. Kotiin tullessaan J halusi heti nähdä kuvan ja katseli sitä pitkään, herkistyi ja nauroi yhtä aikaa. Ja se on paljon se, tyypiltä jonka mielestä ainoat katselemisen arvoiset kuvat ovat kuvia traktoreista.
Mutta kattokaa ny, what’s not to love?
