Liebster award -haaste

image.jpg

Kiitos haasteesta ihana Tove Janssonin tytär

1. Kenen haluaisit lukevan blogiasi ja miksi? 

Oikeastaan olen jo kokenut aika mielettömän lukija-hetken: Ollessani Pertsan kanssa äitiyslomalla katselin jotain itselleni outoa lifestyle-ohjelmaa ja mietin, että onpa ihana tuo Elina-tyyppi. Vasta ohjelman jälkeen hokasin, että sehän on se Trendin Elina Tanskanen. Ja vähän tämän jälkeen se sama ihana Elina kommentoi blogiini ja mainitsi tekstini myös Trendissä!! Olin aivan ällikällä lyöty.

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, tällä hetkellä haluaisin tämän haasteenkin antaneen Tove Janssonin tyttären lukevan, koska olen vähän ihastunut häneen ja ihastumiseen liittyy aina sellainen ”voi kunpa toikin tykkäisi musta” -olo. Ehkä vähän nurinkurista nyt, kun en ikinä edes ehdi päivittää blogia.

2. Mitä pelkäät?

Kuolemaa ja sairastumista. Äitini sairasti rintasyövän ollessani 17-vuotias, ja koska se trauma jäi vähän käsittelemättä, pelkään ja ajattelen harvase päivä jonkun läheisen sairastumista tai kuolemista. Arvailen kukakohan on seuraava ja ketkä kaikki ovat vielä vuoden päästä elossa.

3. Ketä kadehdit?

Just nyt niitä ystäviäni, jotka elämä on vienyt Helsinkiin. Haluaisin kuollakseni asua isossa kaupungissa, mutta elämä on kiero ja näköjään ajaa minut rakkauden perässä maaseudulle. 

4. Mitä rakkaus on?

Ajatusten kohtaamista. Sitä kun voi höpöttää toisen kanssa ihan mitä sattuu ja olla niin samalla aaltopituudella, että vatsassa kuplii ilo. Kun pitkillä automatkoilla kerrataan aina se sama tarina: miten tavattiin, miltä tuntui, kaukosuhde, yhteenmuutto, synnytykset, vaikeat ajat, pettymykset, lapset, tulevaisuus, villi eläkeikä Etelä-Euroopassa.

Sitä kun yöllä on ajatusta nopeammin pienen sängyn vieressä kun sieltä kuuluu itkuinen ja pelokas ”äitii”. Valmiina tekemään ihan mitä vaan.

Sitä kun soittaa kolaripaikalta/väsyneenä kitisevä vastasyntynyt sylissä/superkipeänä ja toisen pienen vastasyntyneen kanssa takaisin sairaalaan lähdössä äitille tai iskälle ja heti kun toinen vastaa ”moi”, pääsee itku ja tietää, että puhelimessa se toinen osaa aina sanoa just ne oikeat sanat ja tarpeen vaatiessa lopettaa kaikki tekemiset siihen paikkaan ja tulla heti.

5. Oletko kokenut jotain yliluonnollista?

En oikeastaan. Yläasteella harjoiteltiin kaverin kanssa näkemään lucid-unia, niissä kyllä koki vaikka mitä! 

Nuorena minulle kävi hämmentävän usein niin, että ensin näin jonkun ihmisen joka muistutti jotakuta toista ja sitten aina saman päivän aikana näin myös sen ihmisen jota se aiempi oli muistuttanut. Yhteen aikaan näin kävi tositosi usein! Toki sillä saattoi olla osuutta, että asuttiin aika pienessä kaupungissa, mutta outoa silti. 😀

6. Osaatko soittaa jotain soitinta?

No en sitten mitään. Ymmärrän musiikkia yhtä hyvin kuin kiinaa ja oikeastaan vasta ihan hetki sitten tajusin, että voisihan sitä alkaa nyt vanhempanakin harrastaa. Aina tähän päivään saakka olen antanut ala-asteen kamalan musiikinopettajan määritellä itseni epämusikaaliseksi ja ajatellut, että se on minulta iäksi poissuljettu osa-alue.

7. Mikä olisi stripparinimesi?

Riina-nimestä aikoinaan Rinkkukinkun kautta väännetty Kinkku toimisi ehkä ihan hyvin myös stripparinimenä! Ainakin olisin isoine kinkkuineni nimen veroinen. Ja ainakin se olisi houkuttelevampi kuin erään ystäväni lukioaikoina viljelemä Ripuliina… 

8. Millainen oli ensisuudelmasi?

Ei ilmeisesti mikään maatajärisyttävä koska piti ihan alkaa kelailemaan että niin koskas se tapahtuikaan. Se oli ensimmäisen poikaystäväni kanssa, oltiin tutustuttu netissä ja ircattu ja etäseukattu vuosi ennen kuin lähdin Kuopioon häntä tapaamaan. Söpö oli poika, mutta oltiin 14-15-vuotiaita ja jotenkin kaikki oli enemmän tai vähemmän kiusallista. Suudelmaa en kyllä muista. Muistan paljon paremmin sen, kun pidettiin ekaa kertaa käsistä kiinni.

9. Mikä on ällöttävin tapasi?

Ehkä varpaidenkynsien kaivelu. 

10. Syötkö eläimiä, miksi?

O-ou, onpas syyllistymiskysymys. Syön ja kai siksi, että olen aina syönyt ja tykkään lihasta. Haittoja itselleni & ympäristölle olen alkanut tiedostaa vasta aikuisiällä, mutta silti edelleen syön lihaa lähes joka päivä. Kai se on vain niin helppoa, hyvää ja tavallista. Olen myös menossa naimisiin maitotilan pojan kanssa, joten tuskin ikinä muutun (hyvin pidettyjen) tuotantoeläinten vastustajaksi. 

11. Mitä ihan oikeasti haluaisit tehdä työksesi jos rahasta ei olisi väliä ja taidot riittäisivät?

Haluaisin olla sellainen valokuvaaja, joka kuvaa taivasta ja sääilmiöitä. Välillä ihmisiäkin.

Taivaantuijotteluun kyllästyttyäni varmaan haluaisin olla jonkinlainen ammattiauttaja, niinkuin tulen oikeastikin olemaan. Jos rahaa ei tarvitsisi miettiä tekisin vain hyväntekeväisyyttä, Suomessa ja kehitysmaissa. Erityisesti vähäosaisten lapsiperheiden kanssa.

Haastan Riinasen, Anna Karinin, EMerituulin, Rosannan ja Ginizun. Juuri nyt ei väsynyt pää muista enempää ja kännykällä linkkaaminenkin on hankalaa, suokaa anteeksi!

Kysymykset teille:

1. Millaisissa tilanteissa jännität eniten?

2. Rakkain muistosi kouluajoilta?

3. Lempikirjasi?

4. Pelkäätkö tämänhetkistä maailman tilannetta ja uskotko, että meidän elinaikana tulee vielä meitä koskettava sota?

5. Minkä taidon haluaisit oppia?

6. Mitä piirteitä arvostat ihmisissä eniten?

7. Mistä tykkäät puhua nousuhumalassa?

8. Luetko sanomalehtiä? Jos, niin mitä?

9. Mikä saa sinut itkemään?

10. Missä olet parempi kuin moni muu?

11. Ajatteletko ikinä elämäsi valintoja ja sitä, miten kaikki olisi jos olisit valinnut toisin?

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Äitiysblogi goes laihdutusblogi

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän iso. Sellainen rintava, reitevä, persevä ja poh.. jekas? Pohjeikas? Myös hoikimpina aikoinani tunsin aina olevani paljon isompi kuin muut. (Ehkä johtui osittain siitä, että ujuttauduin kokoa pienempiin vaatteisiin heti kun se vaan oli mitenkään mahdollista. Eli vaatteet kiristivät aina yhtä paljon.)

Nyt kun katselen vanhoja kuvia itsestäni ei voi kuin huokailla että no voi herranjumala kun olenkin ollut iso. Siis ihan jättiläismäinen. Kyllä varmasti on kaikki tuntemattomien katseet olleet sellaisia hyi hitto mikä läski -katseita, kuten silloin usein ajattelin.

252068_10150204089374557_2618370_n.jpg

1909656_28453909932_7815_n.jpg

1935646_127204469699_7120831_n.jpg

10399901_109565383262_7557889_n.jpg

5186_95133179932_5720570_n.jpg

1917469_166131423262_486626_n.jpg

En voi liikaa soimata itseäni, koska selvähän se on, että jos esiteinistä asti on ollut normaalia pulskempi ja jos on edes kerran kuullut puolikorvalla yläasteaikaisen ihastuksen mutisevan läski, niin kyllä se istahtaa omaan minäkuvaan aika tiukasti, vaikka vaaka näyttäisi mitä.

Mutta vähänpä tiesin silloin siitä, miltä tuntuu olla ihan oikeasti paksu. Kun löllö vatsa roikkuu housujen yli, kaksoisleuan tuntee koko ajan (paitsi että nyt siihenkin on jo alkanut tottua) ja käsivarsiaan ei kehtaa itsekään katsoa kuntosalin peilistä. Yök. Kaiholla muistelen aikaa, jolloin oli sellainenkin juttu kuin noissa viimeisissä kuvissa: leukaperät. Ja vaatekaapista mahtuivat mukavasti päälle muutkin kuin ylisuuret paidat ja ikivanhat venyneet pikkarit.

Raskaudet menivät ihan hyvin ja raskauskilot jäivät synnärille. Sen sijaan esikoisen vauvavuoden aikana tulleista 15 kilosta kymmenen on ja pysyy. Koska ei vaan jaksa ja pysty. Painonpudotuksen suhteen olen sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi. Opiskeluaikojen alussa pudotin onnistuneesti kymmenisen kiloa, koska elelin kaukosuhteessa ja ehdin käymään jokatoinen ilta kahdessa jumpassa peräkkäin ja selailla inspiroivia blogeja ja reseptejä. Nyt aina välillä innostun, mutta sitten arki vie mennessään ja pian taas huomaan mättäväni maanantaisipsejä naamaan. Ihan vaan koska mulla on ollut niin rankka päivä ja nyt lapset vihdoin nukkuu ja täähän on sitä meidän omaa laatuaikaa. Siis mun ja sipsien.

Olen nuoresta asti ajatellut, että jos jokin tässä maailmassa riittää minullekin laihdutusmotivaatioksi, ne ovat omat häät. Ja nyt ne häät siintävät vajaan vuoden päässä ja toivepaino 20 kilon päässä. O-ou. En tiedä miten tässä käy, mutta sen tiedän, etten aio astella yhteenkään hääpukuliikkeeseen, saatika alttarille, yhdeksänkymmentäkiloisena. Siispä tein sen mitä tällaisissa tilanteissa teen: hankin ulkopuolista apua, koska sinisilmäisesti uskon sen kerta toisensa jälkeen ratkaisevan kaikki ongelmat ja laittavan minut ruotuun. Liityin siis painonhallintaryhmään. Se kestää kolme kuukautta, saadaan ruokavaliot ja saliohjelmat ja kerran viikossa nähdään porukalla personal trainerin kanssa.

En uskalla luvata itselleni mitään, koska olen tehnyt tämän kymmeniä kertoja aiemminkin ja oikeastaan vain kerran onnistunut. Otan siis hyvin maltillisia tavoitteita: terveellistä ruokaa ja ruokavalion noudattamista edes 80 % ajasta, arjesta omaa aikaa kuntosaliharrastukselle 2-3 x viikossa ja maanantaisin ei enää syödä sipsiä. En haikaile olevani supertimmi morsian, mutta haluan, että hääkuvissa näkyy leukaperät eikä kaksari, ja iho on kaunis. Käsivarret on sitten sen paksuiset kun on, mutta niissä on myös lihasta eikä ne näytä lihavan 70-vuotiaan englantilaisen mummon selluliittikäsiltä.

Eli ensi viikon tiistaina alkaa armoton kamppailu sisäisen napostelijanarkin kanssa, lisää siitä silloin. BOOM.

Suhteet Oma elämä Liikunta Terveys