Kotielo kahden pojan kanssa on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Itkuiset illat vauvan kanssa ovat oikeastaan se raskain osuus kaikessa, päivät ovat menneet tosi mukavasti ilman sen kummempia kommervenkkejä. Paitsi eräänä torstaiaamuna..

”Äiti käy laittamassa vauvan parvekkeelle nukkumaan, oota sä siinä sisällä ku sulla on vaan vaippa, ettei tuu kylmä.”

Laitan vauvan vaunuihin, pidän vielä itse parvekkeen ovea ulkopuolelta kiinni ettei kylmä viima mene sisälle. Taapero häärää oven toisella puolella, en kiinnitä siihen sen enempää huomiota.

Vauva nukahtaa vaunuihin ja käännyn mennäkseni takaisin sisälle. Tiedättekö ne leffakohtaukset, kun tyyppi on yhtäkkiä lukittu jonnekin ja se kokeilee kahvaa, sitten kokeilee epäuskoisena uudelleen.. ja uudelleen.. huomatakseen, että todellakin on lukkojen takana. No, mulle kävi niin. Meidän parvekkeen ovessa on nimittäin kahva vaan sisäpuolella ja Pertsa ylettyy vetämään sen alas eli lukkoon.

Ajatukset kulkivat jotakuinkin näin: ei voi olla totta tää ovi on lukossa?! – ei mulla oo ees kännykkää – mies tulee töistä kotiin seittemän tunnin päästä – no sentään on vauvalle maitoa kun mä oon täällä – päässä kelautuu läpi kauhuskenaario seuraavasta seitsemästä tunnista, äitiä itkevä nälkäinen lapsi lasin toisella puolella – täytyy nyt yrittää saada se avaamaan tää ovi.

”Hei kuule, sä nyt lukitsit äitin ja vauvan tänne. Väännä siitä kahvasta ja avaa ovi.”

”Äiti tuu tuu!”

”Äiti ei nyt pääse, väännä kahvasta ja avaa ovi. Väännä kahvaa ylös, näin kato, ylös!”

Taapero kääntyy katselemaan kattoa: ”Ylös, ylös, tonne.”

”Eii kun kato näin äiti näyttää, y-lös, tästä kahvasta.”

”Ylös, kattoon. Äiti, tuu tuu.”

Ei helvetti oo todellista, ei se saa ovea auki – voinko mä rikkoa tän lasin? no en voi enkä varmaan edes pystyis millään – voinko mä kiivetä alas parvekkeelta? no joo miten muka, mikä ajatus toi nyt oli – hei onneks me ollaan ykköskerroksessa, mä odotan että joku naapuri menee meidän parvekkeen alta ja huudan sille että soittaa huoltomiehen.

Sitten eikun odotellaan. Minuutit kuluu, yhtään naapuria ei näy missään, taapero tulee koputtelemaan parvekkeenoven lasia kaukosäätimillä.

”Äiti, tuu tuu! Tshuu tshuu, jun jun ohjelmaa, kattoo.”

”Ei äiti nyt pääse laittaa sulle junaohjelmaa kun sä lukitsit äitin tänne.”

”Äitii, tuu tuu!”, Pertsa huutelee, onneksi vielä melko huolettomasti. Ihmettelee varmaan, että mitä se äiti nyt jäi sinne parvekkeelle kiukuttelemaan.

Vihdoin, ehkä kymmenen minuutin odottelun jälkeen tuttu koiranulkoiluttaja näkyy menevän kävelytiellä.

”Hei anteeks! Voitko soittaa huoltomiehelle kun mun lapsi lukitsi mut tänne parvekkeelle?” Yhtäaikaa ohi menee bussi, eikä naapuri kuule, katselee hetken mietteliäänä uskaltaako tulla lähemmäs, mutta onneksi tulee.

”Voitko soittaa huoltomiehelle, kun mulle kävi niin, että mun kaksvuotias vahingossa lukitsi mut ja vauvan tänne parvekkeelle eikä me päästä pois kun ulkopuolella ei oo kahvaa.”

”Öö.. joo.. oota mä käyn tosta rappukäytävästä kattomassa jonkun numeron.”

Ystävällinen naapuri soittaa ja tulee kertomaan, että huoltomiehen pitäisi ihan pian tulla. Fiilikset ovat ristiriitaiset. Huh, pian pääsen pois, ja samalla: apua meillä on ihan sikamainen sotku! Päätän etten enää ikinä ajattele, että siivotaan vasta ensi viikolla kun tulee vieraita, kun näköjään koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Pohdin myös hetken aikaa olisiko eteisen roskapusseissa, pyykkivuoressa, petaamattomassa sängyssä, ympäri kämppää ripotelluissa käytetyissä liivinsuojissa, vaippasillaan olevassa räkänokkaisessa lapsessa ja parvekkeella hytisevässä homssuisessa äidissä tarpeeksi aihetta lastensuojeluilmoituksen tekemiseen. Siis miten neuroottinen voi ihminen olla?

Kerron lasin läpi Pertsalle, että kohta meille tulee sellainen setä avaamaan äitille oven, ettei kannata säikähtää. Pertsa katsoo hetken vakavana ja jatkaa omia puuhailujaan, ei ilmeisesti hetkauta häntä. Viiden minuutin päästä huoltoauto kurvaa pihaan ja huoltomies tiirailee ylös.

”Mooi, sä tulit varmaan päästämään mut sisälle takas?” Yritän kuulostaa rennolta ja vitsikkäältä, ettei huoltomies ajattelisi, että täällä  on äiti-ihminen ihan sekavassa tilassa.

Huoltomies lampsii sisälle ja pelastaa meidät. Alan selitellä kylmästä ilmasta ja siitä miten typerää on, ettei ulkopuolella ole kahvaa, mutta rento setä kuittaa tapahtuman tokaisemalla Pertsalle: ”Jaha, aloitit sitten aamun lukitsemalla äitin parvekkeelle. No, hyvää päivänjatkoa!” ja lampsii ulos.

Myöhemmin tätä tapahtumaa muisteltiin iloisesti: ”Tes tes (setä)! Ovi avaa! Ylöös!” Ja äiti ei uskalla edes miettiä millainen torstaipäivästä olisi tullut, jos asuttaisi seitsemännessä kerroksessa..

Kuvan henkilö liittyy tapahtumiin.

Täten kirjaamme uuden säännön äitien loputtomaan sääntökirjaan: älä ikinä mene taaperon kanssa eri aikaan sellaisiin tiloihin, joissa on lukko.