Kiitos imetyshelvetin, jota osasin odottaa ja jota varten varustauduin henkisesti niin hyvin kuin osasin. En kuitenkaan ihan osannut varautua siihen, että joudun kaksiviikkoisen vauvan kanssa takaisin osastolle. Onni onnettomuudessa on toki se, että vika on mussa eikä vauvassa.

Viikon oon sinnitellyt panadolin, buranan, antibiootin ja sisun avulla kotona. Viime viikonloppuna maito nousi ja rinnat oli tietysti heti kipeillä pahkuroilla ja tutut tulehdusoireet iskivät: päässä heittää, joka paikkaa särkee ja lämpö nousee. Lisäksi tietty infernaalinen tissikipu. Imetin, imetin ja imetin, kaikissa mahdollisissa asennoissa ja loput ajasta pumppasin ja lypsin. Luojan kiitos meillä on ihmisiä, joilta pyytää apua, kun J joutui palaamaan töihin. (Pahin pelkoni ennen synnytystä: J ei voi pitää koko kolmea viikkoa isyyslomaa kerralla ja mä tuun kipeäksi heti ku sen pitää palata töihin. CHECK.) Oltiin ensin isovanhemmillani pari päivää ja sitten vauvan kummitäti tuli Helsingistä asti meitä hoitamaan. 

Tänään aamulla menetin lopullisesti hermoni siihen, että antibiooteista huolimatta olo ei parane ja tissien tilannekin tuntuu vain pahenevan. Soitin päivystykseen ja loppu sujui kuin unelma: ei tarvinnut mennä krapulaisten kanssa yleispäivystykseen vaan sain luvan mennä suoraan naistenklinikalle. Verikokeiden jälkeen lähdin kotiin syöttämään vauvaa ja pian lääkäri soitti, että haluaa mut osastolle tippaan, kun tulehdusarvot oli vieläkin aika kovat. Itkin epätoivosta ja ilosta – yhtä aikaa mietin että eikö tää nyt helvetti ikinä lopu ja ihanaa, pian se loppuu. Pakkasin vauvan mukaan ja pääsin rinnan ultrauksen jälkeen (ei rintapaisetta, huh!) takaisin samalle osastolle, josta kaksi viikkoa sitten niin kiireellä häivyin. Tällä kertaa on kuitenkin ihan oma huone, omat vaatteet ja jo tuttu vauva, joten fiilis on ihan hyvä.

Meidän ”omakätilö” tuli heti moikkaamaan kun oli nähnyt mun tiedot koneelta, itkin ehkä sadatta kertaa tänään omaa kurjuuttani. Iltahoitaja oli sama joka kotiutti meidät ja pahoitteli, että nähdään taas. 

Nyt sitten kökötetään täällä kanyyli kädessä ja odotellaan, että vauva heräisi syömään. Ainakin saa nyt oikeasti levätä pari päivää.

Suurin murhe tällä hetkellä on ylläriylläri Pertsasta. Tyyppi menee huomenna kolmen viikon tauon jälkeen päiväkotiin, ja kun päiväkodista on nyt pariin kertaan kotona mainittu, on se aiheuttanut kamalan paniikki-itkun. Tuntuu ihan hirveältä, että en ole aamulla kotona tsemppaamassa pientä enkä pääse iltapäivällä hakemaan. Koko asia on kuitenkin pakko sulkea pois mielestä väkisin, koska itkeminen ei enää tän päänsäryn kanssa onnistu tai lähtee pian taju. Nyt pitää elellä hetki kerrallaan ja ajatella niitä ihania kevätpäiviä poikien kanssa sitten, kun saan energiani takaisin.

Tisseistä ja imetyksestä en edes aloita.. Jos tämän episodin jälkeen vielä tulee toistamiseen tulehdus, aion pyytää imetyksenlopetuslääkkeitä samantien. Ei oikeesti oo tän arvoista.